Kaukana puhelimista

Nyt minulla on myös Slovenialainen liittymä, jonka numero on +38630928789, jos hätä yllättää. Palaan pian ja koitan saada hieman kuviakin laitettua, tässä rotankolossa on vain niin hidas netti, että se on melkein mahdotonta tehdä täällä.

Eyes Wide Shut

Näin siinä helposti käy. Ensivaikutelma voi olla väärä. "Aknenaapurini" ja "rasvainen tietokonenörttikämppikseni" paljastui varsin sympaattiseksi ja älykkääksi unkarilaisen katolilaiskoulun kasvatiksi. Tosin uskonnollinen hän ei väitä olevansa pätkääkään, ties siis millaisen "huonon kasvatuksen" saanut opinahjossaan. Elokuvan teoria ja estetiikka ovat hänen opiskeluaineitaan, tosin tietokoneohjelmoijaksi hänen sydämensä pyrkii häntä johdattamaan. Näin varmasti tulee tapahtumaankin, jos onni suosii. Ja näin tietenkin minäkin sydämestäni toivon. Mutta mukava keskustelukumppani ja erittäin helpottavaa kuulla, ettei meillä Suomessa kaikki niin huonosti olekaan, miltä välillä tuntuu. Varsinkin jos Kelalta saa ukaasin, ei usko huomiseen tai kaikkivaltiaaseen, kokemusta on. Nimittäin hän sanoi, että normaalisti tämän kokoisessa ihmisarkussa, jossa asumme nyt, asuu Unkarissa neljä aikamiestä. Kaiken lisäksi he pönöttävät keskenään jopa yli kolmekymppisiksi, eivätkä perusta perheitä. Toisin tekevät mustalaiset, jotka kuulemma sikiävät kuin pyhästä hengestä. He ilmeisesti ohittavat unkarilaisten määrän vuoteen 2040 mennessä. Kuka sitten tekee töitä? Ehkä mora. Mutta en viitsi enempää hänestä kirjoittaa, se olisi epäkohteliasta ja tuskin ihmisiä niin kauhean kiinnostavakaan seikka. En voi silti luvata, että hänet kokonaan unohtaisin tästä blogista, sillä heti on huomautettava kuinka hauskaa (ainakin vielä) on, kun hän molottaa unissaan unkaria.

Ehkä voisin kirjoittaa jotakin järkevääkin, jos osaan. Perjantaina kiertelin Koperin kapeita katuja ja tutkailin asuntoja. Kodit ovat kauniita ja lähellä toisiaan, kadut kapeita, jonne aurinko tuskin koskaan pääsee paistamaan. Asunnot ovat vanhoja ja paikoin ränsistyneitä, mutta erittäin siistejä. Tämäkin asunto, jossa minä pidän majaani, on luultavasti keskiajalta, ulkoapäin rappiotunut, mutta sisällä on kaikki hienossa kunnossa. Ehkä ihmisenkin pitäisi pyrkiä moiseen vanhan asunnon -filosofiaan, kun ikää alkaa mittariin kertyä. Pieniä kylänmies -pubeja vaikuttaa keskusta olevan täynnä, kovin harva vain vaikutti olevan auki. Ainakin päiväsaikaan. Muutoinkin kaupunki odottaa varmasti kesän tulemista, jolloin kapeat kadut täyttyvät enemmän ihmisistä ja varsin hyvinvoivan oloisista kulkukoirista ja -kissoista. Kuulemani mukaan kaupunki hoitaa ja ruokkii niitä. Joten mahdollisesti kysymyksessä on ystävällisempi rankkuri kuin Aku Ankassa oli joskus aikonaan. Ehkä, kuka tietää, sillä kodittomiakin tietenkin kaupunkiin mahtuu, eikä heistä kukaan huolta pidä, rokota tai rapsuta turkkia. Joka tapauksessa viihtyisän oloista kivetyksiä on tallustaa. Yliopistokin sijaitsee keskusaukiolla, joka on muutoinkin erityisen kaunis. Ihmiset pitävät paikat ja kadut erittäin siisteinä, joka tuli minulle pienoisena yllätyksenä. Toista se oli Venetsiassa, josta hieman myöhemmin. Rantabulevardia pitkin jatkoin matkaani lähes toiseen kaupunkiin, jonka asunnot sijaitsevat kauniisti meren rantaan kohoavan kukkulan rinteellä. Kiristyvä flunssa pakotti vain palaamaan pian ihmiskuutiooni, pirulliset pöpöt pyrkivät pilaamaan innostuneen mieleni.

Mutta onneksi epäonnistuivat, perjantai-iltana kirjoitin tutorini avulla vuokrasopimuksen. Maksan tästä kolosta 160 euroa, eikä se kuulemani mukaan kai paljoa ole, vaikka luulisi sillä hinnalla saavan hieman yksityisyyttäkin. No, täytyy toisaalta pitää mielessä ne unkarilaisten karvakäsikommuunit. Tutorini kertoi myös, että lauantaina alkaisi karnevaaliaika (huvittavaa muuten, että tutorini on melkein 5 vuotta nuorempi. Pieni anekdootti vain. "Numeroita vain" -sanoivat aikoinaan vanhat kovat pojat, liityn heihin. Ja onhan täällä sentään minua vanhempiakin). Kuulin, että Itävallassa olisi jotkin karnevaalit, mutta en tiennyt niiden ulottuvan tännekin. Ihmiset pukeutuisivat erilaisiin asuihin ja heiluisivat pitkin kaupunkia. Päätin muuttaa suunnitelmaa, iskeytymällä lauantaina jonnekin karnevaalialueelle. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun toisessa kaupungissa asuva suomalainen Jaakko, otti yhteyttä ja kertoi, että heitä olisi minibussillinen ihmisiä hyökkämäässä Venetsiaan, jossa olisi kunnon karnevaalit. Pieni arvuutteluhetki riitti varmistamaan matkani, burana - elämän eliksiiri, olisi parempi mainoslause ja lääke kuumeiluuni. No joka tapauksessa, edellisessä tekstissä mainostin budjettimatkaani, se on voi sitten unohtaa. Menimme nimittäin taksilla, vaikka syytön siihen olenkin. Loppujen lopuksi matka ei silti niin kalliiksi tullut, taksien hinnat kulkevat hieman pienemmissä käsissä kuin Suomen kourissa.

Venetsia olikin sitten ihmisrakaspaikka. Tungosta ja paskanhajua. Ja talot ränsistyneet, mutta silti varsin kauniit. Gondolilla olisi päässyt 100 eurolla puoleksi tunniksi kanaviin lillumaan, ehkä joku rikas amerikkalainen häämatkapariskunta siitä huvista maksaa sen. Muutoin osa ihmisistä oli pukeutunut erittäin kauniisti erinäisiin naamiaisasuihin, nyt ymmärrän mistä ainakin osa puvustuksen inspiraatiosta oli Kubrick hankkinut elokuvaansa Eyes Wide Shut. Tietenkin oli pakko löytää itsellenikin sellainen naamari, aivan ehdottomasti. Harmittavasti kyseisenlaisia "juhlia" en mistään löytänyt, vaikka ahkerasti yritinkin etsiä jazz-baaria, jonka pianistilta tunnussanan olisin voinut onkia. Pitkien kävelyjen jälkeen sokkeloisessa kaupungissa ihmispaljoudessa vaeltaneena ja epätoivoisesti halpaa ravintolaa etsien, en osaa sanoa haluanko palata kyseiseen rakkauden kaupunkiin vielä uudelleen. Vaikutti hieman siltä, ettei Venetsia vaali tarpeeksi rakkauttaan. Mutta matka oli antoisa ja ihmiset keiden kanssa katuja kuljin ja taksia istutin, erittäin mukavia. Karnevaalin tarkoitus oli kuulemma toivottaa kevät tulevaksi ja unohtaa talvi, jolloin osa jopa poltti naamarinsa talven kuoleman kunniaksi. Ehkä emme eläkään niin kovia aikoja, mitä koira Aku Ankassa tuppasi toteamaan.

Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa...

Nyt on sitten ensimmäinen bloginikin avattu. Tuntuu kieltämättä hölmöltä, mutta tätä tämä nykyaika käsittääkseni on. Ja ehkä tuntemani ihmiset ja muut kylänmiehet saavat paremmin informaatiota olemassaolostani. Jos se nyt ylipäänsä kiinnostaa ketään suuremmin. Ei monenkaan ihmisen elämä ole niin ihmeellistä, että sitä jaksaisi vierestä kovin pitkään seurata. Tai sitten on se oman elämän rakentaminen unohtunut muiden seuraamiselta. No joka tapauksessa tässä nyt makaan ehkä viiden neliön huoneessani kirjoittaen, nimittäin en jaksa kirjoittaa jokaiselle erikseen mitä on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. Jaan tämän "hääsviitin" unkarilaisen tietokonenörtin kera, jota hänen finneineen ja rasvatukkineen luulin vuokraisännän ja -emännän murrosikäiseksi pojaksi. Ilmeeni oli niin järkyttynyt, että tutorini käski välittömästi ilmoittaa hänelle, jos en pitäisi paikasta. Etsisimme uuden vanhan tilalle. No, sen sitä saa kun lähtee tällä iällä vielä "vaihtoon". Opiskeluthan (ja tukikuukaudet) on pitkälti kulutettu, kun ylisuuri gradunikin tuli painosta pois. Mutta eihän sinne työelämään kukaan halua, yöelämään sen sijaan mieli vetää monia. No, onhan sitä yliopistossa jo vuosia tullut hengattuakin. Mutta on tämä pieni kulttuurishokki palata jälleen ajassa taaksepäin asuen kuuden hengen kommuunissa. Ehkä olen elitististynyt jo niin pahasti, että tunnen olevani liian vanha ja lihava tällaiseen. Toisin sanoen kaikki tämä tekee varmasti vain hyvää, jotta osaa arvostaa sitä mitä jo on. Sitä on kasvattanut fyysisen ja henkisen reviirinsä liian isoksi. Helppohan se meidän suomalaisten on tehdä, kun tilaa ja joutomaata on niin, että naapuriin ei osu edes haulikolla.

Mutta siis asiaan; täällä Koperin kaupungissa Adrianmeren rannalla pidän majaani seuraavan ajan x ja päätarkoituksena olisi matkustaa alueita ympäriinsä ja mahdollisesti jotakin minimaalista myös opiskellakin. En osaa vielä sanoa kauanko täällä olen, rahat on loppu ja kolikotkin menneet juomarahoihin (omiin). No ei ne vielä täysin loppuneet ole, mutta budjettimatkaksi tätä voisi kai kutsua. Toisin taitaa olla osalla muista vaihto-oppilaista. Ranskalaiset yksityiskoulujen kasvatit ja ekonomien alut kulkevat kovat kaulassa ja nenät korkealla, kiivaasti kaivaten rakastamaansa Pariisiin. Ehkä minusta ei tule heidän kanssaan ikiaikaisia sydänystäviä, vaikka Pariisiin mieleni kovasti halajaisikin. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka ylpeyden takana piilisi jotakin aitoakin, joten kai se on parempi olla olematta liian kärkevä.

Saavuin tänne tuskaisten lentojen kautta, ensin Wien sitten Ljubljana. Koskaan en ole tuollaisella romulla lentänyt kuin Helsingistä Wieniin. Jumalaton kolina ja rytke; äänieristykset olemattomat. Vieruskaverin kanssa keskustelu olisi ollut mahdotonta melun takia, jos keskustelua olisi syntynyt. Ei syntynyt. Kahdeksan tunnin taistelun aikana Wienin lentokentällä Nukkumatti yritti nakata minut takaapäin kanveesiin ja matkalle kohti hänen maatansa. Väsytti niin vietävästi, koska edellinen yö oli tarjonnut vain 1,5h tuntia unenlahjoistaan. Lento Ljubljanaan kestikin sitten vain 35 minuuttia. Siellä olin varsin edullisessa hotellissa yön, joka oli miellyttävä ja nimeltään hotel park. Voinkin suositella, jos sinne eksyt, sinä tuntematon matkailija. Muutoinkin erittäin kaunis kaupunki, joka varmaan raottaa enemmän loistoaan myöhemmin keväällä ja etenkin kesällä. Sinne on ehdottomasti tehtävä uusi pidempi matka. Seuraavana päivänä juna kuljetti minut kohti Koperia. Ehkä provinssirockiin olen mennyt täydemmällä junalla. Koperiin saavuttaessa junassa tosin ei ollut enää montaakaan ihmistä, pysäkkejä kun matkalla oli varmasti noin 30. Nyt sitten olen pari päivää juonut viinaa. Ei sitä suomalainen osaa tutustua muuten uusiin ihmisiin, eikä näemmä muunkaan maalaiset, sen verran persoja vaikuttavat olevan myös alkoholille. Tai sitten se on se nuoruus, jonka alkutaipaleella he ovat, minun roikkuessa sen viimeisillä ohuilla säkeillä.

Paikalliset ovat hyvin kielitaitoisia ja erittäin ystävällisiä sekä etenkin auttavaisia. Mielellään tuntuvat vastaavan ongelmatilanteissa. Kaupunki on myös kaunis antiikin Kreikan aikainen vanha, tosin varsin pieni keskittymä. Asutusta tuntuu olevan pitkin rannikkoa ja Italian Trieste näkyy hyvin lähellä. Huomenna olisi tarkoitus hieman pyöriä turistinnäköisenä ympäri asutusta ja hieman tutustua alueen historiaan. Viikonloppu tulee, mutta niin tuli flunssakin. Kuulemma slovenialaiset pöpöt ovat äkäisiä ja muut suomalaiset, joita on minun lisäkseni kaksi (+1 asuu viereisessä kaupungissa) kertoivat kärsivänsä flunssasta jo kolmatta viikkoa. Ei siis ihme, että bakteerit löysivät tien myös minun tiheän nenäkarvaviidakon läpi limakalvojen syövereihin. Sen verran mukava nuha ja kurkkukipu seuranani jo on. Siihen ei tuntunut auttavan edes kotipolttoinen karmeanmakuinen viina, jota jouduin juhlissa juomaan. Näkö sentään on vielä tallella.

Suuri osa ihmisistä lähtee viikonlopuksi uhmaamaan elämäänsä alpeille ja laskemaan. Mieleni tekisi itsenikin, mutta eihän minulla raukalla ole mukana minkäänlaisia asusteita. Alpit ovat kyllä mahtavat, näkyvät täältäkin kauniina vaaleaan lumiverhoon vaipuneina. Outoa katsoa vain niitä rannalta, jossa rantabulevardia koristavat palmut. Kontrastien maa, joku voisi kai sanoa. Jos bakteerikanta ei muserra minua sängyn omaksi, ajattelin lähteä Italian puolelle Triesten kauneutta ihmettelemään tai sitten Slovenian rannikkoa pitkin alaspäin, pieniä kaupunkeja valuen. Todennäköiseltä voi tuntua myös ajatus, että painun paikallisiin baareihin Laskaa juomaan. Mutta katsotaan nyt rauhassa, mihin suuntaan ajatukset suuntaavat ja johdattavat. Niin ja kuvia koitan myös laittaa, jos vain osaan. Niin ja terveisiä vain kaikille, toivottavasti voitte hyvin!