Kaksi kuukautta on mennyt siitä, kun hikisen hermostuneena yritin saada nukuttua edes muutaman tunnin ennen lähtöäni kohti tuntematonta maata, ihmisiä ja kaupunkia. Nyt sitä pyörii sängyssään hikisen hermostuneena, kun tajuaa, että puolet on jo juotu – matkani on tullut puoleenväliinsä. Ehkä sitä katsoo maailmaa hieman negatiivisin pupillein, murehtimalla kuinka puolet on jo märehditty, vaikka toinen mokoma on odottamassa vielä edessäni. Kun tajuaa aikansa loppuvan, sitä helposti aloittaa epätoivoisen suunnittelun vähäisten päiviensä varalle. Jokaisen päivän pitäisi tarjota uusi elämys, hetkeäkään ei saa hukuttaa tarkoituksettomaan tekemiseen, oleminen ei enää itsessään riitä. Näin sitä pyrkii häivyttämään elämästään sattumanvaraisuuden, tekemällä päivistä ohjelmoituja ja suunniteltuja, jolloin ilo katoaa ja stressi luo rintaan sille ominaisen puristuksen tunteensa. Ihminen voi stressata itsensä paikasta ja tekemisistään riippumatta, jotenkin vain se suorittaminen kasvaa länsimaalaisen ihmisen sydämestä. No, onneksi tähän uhkakuvaan asti en ole itseäni ajanut, vaikka kevyttä stressiä voi imeä myös välimeren leudosta tuulesta. Niin paljon olisi paikkoja, joissa pitäisi käydä, nähdä ja maistaa. Ehkä pitäisi oppia, ettei kaikkea voi saada. Artikkelin kirjoittamisenkin olen aloittanut, mutta se ei koskaan ole miellyttävä tunne, kun tajuaa sanovansa ääneen, että: ”Perkele, kyllähän tässä kova kiire taas tulee!”. Ja jotenkin sitä keksisi muutakin tekemistä 25 asteen lämmössä.
Mutta Milanossa tuli vietettyä vajaan viikon verran aikaa, Lotta saapui sinne tervehtimään. Milanoon ryanair lentää suoraan Tampereelta, jolloin liput ovat halvat. Etäisyyttä täältä Koperin kaupungista Muodin Mekkaan silti kertyy luultavasti noin 500 kilometriä. Mutta junalla Triestestä Milanoon pääsi suhteellisen mukavasti, vaikka koko päivä matkan tekemiseen vierähtää. Ensin on hypättävä bussiin, joka kuljettaa Triesteen ja vain 10 kilometrin matkaan linja-auto saa kulutettua 45 minuuttia aikaa, sillä kaikki pienet kylät ja kukkulat on kierrettävä ennen matkan todellista määränpäätä. Loppujen lopuksi matkamittariin lisääntyy melkein 30 kilometriä. Onneksi linja-autoasema ja rautatieasema ovat tyylikkäästi vierekkäin, joten sen italialainen ”järjestelmällisyys” on sentään osannut organisoida. Muutoinhan kaikki on tyylikkäästi vähän sinne päin ja etenkin liikennevaloissa suurpiirteisyys saattaa aiheuttaa pieniä ongelmia. Valojen kunnioittamattomuuteen italialaisethan tietenkin ovat keksineet ratkaisuksi torven käyttämisen, jota soitetaan jokaisessa mahdollisessa välissä. Ja sitten on tietenkin tärkein, eli suun soittaminen. Mutta nämähän ovat kaikille tuttuja juttuja etelämaalaisten arjesta. Mutta en voinut olla hymyilemättä, kun saavuin Triesten rautatieasemalle, sillä tietenkin kaikki mahdolliset valotaulut olivat rikki, mistä junat lähtisivät, milloin ja minne. Lippuvirkailija osasi hätäisesti kertoa italian ja englannin sekoituksellaan, että minun tulisi kysyä laiturilla seisoskelevilta eräänlaisilta oppailta, mihin mennä. Olin kirjoittanut myös etukäteen juna-aikataulut paperille, mihin junaan haluaisin mennä, sillä oli henkisesti varauduttava siihen, että nyt olen saapunut englannintaidottomalle vyöhykkeelle. No, ei auttanut, virkailija antoi liput väärään junaan ja jouduin maksamaan ylimääräistä, kun vaihdoin toiseen junaan Mestressä. Muutoinkin mielenkiintoista, kun vasta junassa istuessani ymmärsin, että liput on itse leimattava laiturilla ennen junaan astumista. Tämä tapahtuu vain joissakin junissa, toisissa on yhtäläiset konduktöörit kuten suomessakin. Logiikka tosin jäi epäselväksi, kuinka käytännöt vaihtelevat. Toivottavasti se on selvää italialaisille itselleen, jota epäilen. Mielenkiintoista myös oli, että junissa ei turhaan jakseta kuuluttaa tai ilmoittaa, mikä on mikäkin pysäkki, vaan on itse yritettävä tarkasti seurata, koska on aika jäädä pois. Joten nukkuminen on hieman hankalaa. Vielä on mainittava, että junan lähtiessä laiturilta, ihmisiä yritti vielä epätoivoisesti juosta junaan, jolloin joku ystävällinen aatu kiskaisi hätäjarrusta heidän pelastuksekseen. Oli mielenkiintoista nähdä ja seurata, kuinka italialainen kylmähermoisuus jälleen paljasti stereotypiansa, kun konduktöörit ja muut kaikenlaiset koppalakit yrittivät etsiä sitä onnetonta, joka oli saanut kiskot kirskumaan.
Milanon rautatieasema on suuri, fasistien aikaansaama näytös omasta tukahduttavasta suuruudestaan. Saapuminen kaupunkiin oli muutoinkin shokki. Tietenkin kyseessä oli perjantai-ilta, jolloin kaikenlaista helppo-heikkiä on vielä enemmän liikenteessä kuin normaalisti, mutta ihmeellisiä kaupustelevia mustalaisia, aasialaisia, intialaisia, pakistanilaisia, afrikkalaisia tai tummempia etelä-italialaisia oli kaupunki täynnä. Hetken istuminen puistossa ei ollut kannattava teko, sillä muutoin hihaa oli nykimässä erinäiset onnen onkijat. Kaupunki avautui muutoinkin varsin rähjäisenä, savusumuisena, kiireyden keskittymänä, jossa eittämättä kauniit ja tyylikkäästi pukeutuneet italialaiset kävelivät ja mittailivat samoja katuja epäonnekkaampien kurjuuden kuninkaiden ja kuningattarien kanssa. Luokkaerot paistoivat jo heti ensisilmäyksellä. Minulla oli luppoaikaa itsekseni hieman tutkia ympäristöäni ja yritinkin etsiä halvannäköistä kahvilaa tai juottolaa, jossa olisin voinut hieman huuhtoa matkan tuomia pölyjä huurteisella kurkusta alas kohti mahahappoja. Kolmen tunnin epämääräisen patikoinnin ja satunnaisen istuskelun jälkeen astelin siihen paikkaan, johon olin ensin aikonutkin tulla. Kysyin oluen hintaa, ensin se oli 5 euroa, mutta samassa se yhtäkkiä muuttuikin 7 euroksi. Kysyin uudelleen, että mikä se hinta nyt sitten onkaan? -Pieni 5 euroa, iso 7 euroa. Hetken ihmettelyn jälkeen kysyin, kuinka pieni se pieni olut on? - Pieni. Kuului vastaus. - Haluat siis ison? - En, otan pienen. No, pieni olut oli pieni, ehkä 0,2 litran kokoinen. Kyytipojaksi sain oliiveja ja hieman joitakin sipsien tapaisia ja lupasin itselleni, että nostan tästä vaikka sitten yksin metakan, jos yrittävät näistäkin rahastaa. Onneksi eivät yrittäneet, mutta tajusin tulleeni keplottelun kulttuuriin.
Mutta ajan kuluessa Milanokin alkoi hieman paljastaa loistoaan ja paransi imagoaan silmissäni. Niitä eivät tehneet muotikaupat, joihin osaan pääsee vain kutsuttuna, eikä milanolainen hintataso, joka rypee samoissa, ehkä jopa kovemmissakin lukemissa kuin Suomen kallis eläminen. Eksyimme erääseen milanolaiseen, nähtävästi mallien suosimaan klubiin, jossa drinkki maksoi 10 euroa. Myös vastapäiseen ravintolaan pääsi ainoastaan, jos oli nimi listassa. Tietynlaisia ihmisiähän tällaiset eliitin irstailut kiihottavat sananmukaisesti, mutta tämäkään ei ollut omiaan lisäämään innostustani. Ehkä asia olisi ollut toinen, jos nimeni olisi ollut listassa. Mutta se tuskin on mahdollista aivan lähitulevaisuudessa, elleivät palkkaa minua siivoojaksi sinne. Mutta Milano nosti profiiliaan, kun otimme sattumanvaraisesti metron erinäisiin paikkoihin, josta tarkoituksemme oli etsiä jokin mukava paikka, jossa syödä. Tuntemattomat paikat paljastuivat usein kiehtoviksi kortteleiksi, jotka eivät olleet aivan kaupungin keskustassa, eikä ihmisten häiritsevän kiireinen elämänrytmi nostanut muidenkin kanssaeläjien sykettä. Muutoinkin kiersimme kaupunkia paljon jalkojen, metron, ratiovaunun ja bussin avustuksella. Julkinen liikenne oli kaupungissa erittäin hyvin organisoitu, erityisesti metrot täyttivät tilansa erittäin hyvin. Tietenkin oma kohokohtansa oli käydä katsomassa AC Milanin ottelu San Sirolla, olin mykistynyt. Tunnelma oli huumaava 53 000 katsojan läsnäollessa, voin vain kuvitella millainen se on kun stadion on loppuunmyyty 85 000 ihmisen mylviessä. Jalkapallo on kuningaslaji.
Nyt olen pyrkinyt vakavoitumaan ja tekemään tosissani artikkelia, vaikka ”todellisen työn” tekeminen tuntuu täällä olevan hankalaa. On vain puristettava, ettei tule puristavaa tunnetta. Tosin karnevaaliaika on täällä alkanut, Itäisen-Slovenian viinitilalliset kävivät pitämässä omaa paraatiaan ja tarjoamassa viinejään. Myös pääsiäinen meni, katolilaisissa maissa tämä juhla on se kaikkein suurin uskonnollinen tapahtuma. Kuulemani mukaan slovenialaiset ovat varsin uskovaisia ihmisiä, vaikka osa kunnioittaakin yhä enemmän Titoa, kuin Jeesusta. Oli silti itse otettava irti tapahtumasta, kerätä rohkeus ja painua syntisenä seuraamaan kuinka katolilainen messu tapahtuu. Messussa tapahtui monenlaisia hämmentäviä rituaaleja, mutta ehdottomasti eräänlainen mielenkiintoinen kokemus oli sekin. Tein myös valokuvausreissun paikalliselle hautausmaalle, joka kylpi pääsiäiskukkien loistossa. Oli erikoista huomata, kuinka useissa haudoissa oli vainajien kuvat, ja muutoinkin hautausmaa oli erittäin koristeellinen ja arkkitehtuurisesti kaunis. Ehkä ensi tekstiin voisin hieman laittaa kuvia Koperilaisesta kauneudesta, ensi viikkoon ehkä kuuluu myös matka Slovenian maaseudulle, viinitiloille humaltumaan, kun eräs paikallinen ystävä on kutsunut vieraaksi kotiinsa.
