Aikani matkalla alkaa olla pian ohi. Keskiviikkona pilli huudattaa junan jatkamamaan matkaansa Ljubljanaan, Budapestiin, Bratislavaan, Wieniin, Krakovaan ja Gdanskiin. Sieltä lentokone liitää takaisin Suomeen ja Turkuun. Late saapuu Suomesta tiistaiksi Triesteen, jonne menen häntä vastaanottamaan. Vietämme täällä vielä viimeisen, luultavasti varsin huurteisen illan, ennen kuin haikeuden saattamana raiteet johdattavat meidät kauniiden vihreiden vuorien läpi pääkaupunkiin ja sen sykkeeseen vielä yhdeksi yöksi. Sitten on aika kohdata mitä unkarilaisten rakkaudella vaalima pääkaupunki tarjoaa meille nähtävää.Uskon, että paljon ja odotankin siltä varsin paljon. Toivottavasti saamme vielä paikalliset oppaat meidän lyhyttä visiittiämme opastamaan, täällä kun on unkarilaisiinkin tullut tutustuttua. Varsin kiireiseksi paluumatkamme valitettavasti muodostuu, sillä ainoastaan Budapestissa ehdimme olla kaksi yötä, muualla kaupungeissa matkamme viivähtää vain yhden yön verran. Joka on varsin sääli. Eikä meillä ole inspirointiinkaan varaa, sillä Gdanskista on lennettävä takaisin Suomeen 1. heinäkuuta. Aivan väärä tapa matkustaa, suunnitella matka etukäteen, mutta näin on tehtävä tällä kertaa. En silti epäile, etteikö paluumatkasta tulisi antoisa, vaikka mehuja näistä ikääntyvistä nuorista miehistä se tulee varmasti viemään.Kolme päivää on siis aikaa vielä nauttia Koperin kauniista välimerellisestä tunnelmasta. Sitten päättyy monessakin mielessä eräs aikakausi elämässä. Opiskelut tehty, gradu palautettu jo ennen kuin lähdin tänne. Vielä lopputentti ja kypsyysnäyte, höystettynä yhdellä kielikurssilla ja paperit ovat valmiit poistettavaksi. Rasvattu oravanpyörä odottaa jo juoksijaansa, mutta missä pyörä sijaitsee – kaikki tämä on täysin auki. Toki oli tiedossa jo tänne tultaessa, että todellisuuden taso, joka taas Suomessa odottaa, on huomattavasti alempana ja pudotus sinne tulee olemaan valtava. Toivottavasti vain paikat kestävät tuon loikan. Nyt on siirryttävä ehkä hieman järjestelmällisempään elämään, joka ei välttämättä tarkoita muumioitumista kahdeksasta neljään, eläen vain viikkonloppuja varten. Elämässä voi tehdä valintoja, vaikka kuinka vääriksi ne lopulta osoittautuisivatkaan.
Mutta mitä kaikkea tämä lähes viisikuukautinen aikakausi on tuonut minulle? Oliko typerää lähteä vielä tällä myöhäisnuoruusiällä irrottelemaan nuorempien ja vetreämpien joukkoon? Olenko katunut sitä, että aika täällä matkusteluineen on vienyt rahani ja varmasti myös heikentänyt terveyttäni huonojen ruoka- ja juomatottumusten myötä? Voin avoimin mielin vastata näihin kysymyksiin, että vaikka huonoja hetkiä ja ajoittaista koti-ikävää on ollut, ei katumusta matkaanlähtemiselle ole tullut. Slovenia on yllättänyt kauneudellaan ja ystävällisyydellään, enkä parempaa vaihtokohdetta olisi voinut kuvitellakaan. Tietämykseni maasta, niin poliittisesta, kulttuurisesta kuin maantieteelisestä kentästä oli hyvin vajavainen ennen tänne tuloani. Ihmiset muistavat usein liian lyhyen palstan historiaa, senkin oman maansa propagandalla väritettynä. Tänne lähtiessäni useat ihmiset kyselivät, miksi haluan entiseen Itäblokin maahan? Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, että maa ei ollut Neuvostoliiton vaikutuspiirin alaisena (toisin kuin Suomi), vaikka sosialistinen tasavalta olikin. Jotenkin suomalaiset yhä kuvittelevat asuvansa jossakin lintukodossa, jonne ”Paha Maailma” ei ole vielä ulottunut. Suomalaisten tuntuu olevan vaikea käsittää sitä historian pituuden määrää, joka näissäkin Itä-Euroopan maissa on Aikaa Ennen Sosialismia. Silloin me olimme vielä kansakuntana turvemajoissa juomassa kotipolttoista pontikkaa piilossa ruotsalaisia tai venäläisiä metsien keskellä, eikä kansallista identiteetistä ollut vielä tietoakaan, kun näissä maissa kulttuurit olivat vaihtuneet jo useaan kertaan ja eurooppalainen sivistys oli lyönyt itsensä läpi.
Tarkoitukseni tänne tultaessa oli tutustua paikalliseen väestöön, matkustaa, ja jatkaa tutustumista itseeni, jotta saisin kuvan, kuinka ihmiset täällä oikeasti elämäänsä elävät – ja kuinka minä sitä elämääni siellä Suomessa elän. Perspektiivi hämärtyy, kun sitä katsoo liian läheltä – tai oikeastaan se katoaa. Silloin on ehkä vain pakko lähteä pois, jotta voi katsoa itseään uudelleen, ulkopuolelta ja tutkia oman elämänsä sokeutta. Omaan elämäänsäkin voi hukkua, eikä se ole välttämättä edes kovin vaikeaakaan. Elämä ei välttämättä ole sitä, millaista elämää sitä on elänyt, eikä oma persoonallisuus ole välttämättä se, millaista elämää se on tottunut elämään. Eikä näihin asioihin voi vaikuttaa kuin itse, ottamalla itsestään aikalisän, unohtamalla sen ”oman elämän”, jota ihmiset joskus tottuneesti seuraavat kuin ohjekirjaa. Tähän kaikkeen matkustaminen usein auttaa, kuten tiedämme, perspektiivi kasvaa ja elämälle tärkeä ihmettely taas löytää tien ihmiseen ja ehkä lähellekin on jälleen helpompi katsoa. Usein muilta vaihdossa käyneiltä kuulleena ja nyt itse nähneenä, kuinka valitettavasti monet erasmukset elävät elämäänsä ikään kuin luokkaretkiläisinä, maasta niin välittämättä. Enkä sano siinä mitään väärää olevan, jos olisin lähtenyt vaihtoon silloin, kun suurin osa ulkomaille opiskelemaan lähtevistä suuntaa, olisi elämäni täällä ollut varmasti hyvin samanlaista. Mutta alkuun, tietäen olevansa vanhimmasta päästä vaihto-oppilaista, koin sen suureksi ongelmaksi. Olin ikärasisti tietyssä mielessä, vaikka tosiasiassa pelkäsin, sopeudunko vielä nuorempien joukkoon. Kaikesta turhasta stressistä jälleen huomasin, kuinka ihminen tekee usein itse itselleen ne suurimmat uhkakuvat ja ongelmat. Vain harvoin ne ovat todellisia – ainakaan siinä mittakaavassa, mihin ihminen itse ne asettaa. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus, ole kiinni ihmisen iästä, kun puhutaan jo aikuisikään päässeistä, vaan ihmisestä itsestään. Vaikka loppujen lopuksi tutustuin niin itseäni vanhempiin kuin nuorempiinkin pääasiallisesti slovenialaisiin, ja joista osasta tuli minulle hyviä ystäviä, huomasin itsessäni hyvin ärsyttävän piirteen, joka varmasti vallitsee kulttuurissamme muutoinkin, jonka mukaan vanhemmat ihmiset ovat automaattisesti nuorempia jotenkin parempia, viisaampia ja kypsempiä, vaikka tosiasiassa yksilötasolla ei näin useinkaan asia ole. Vaikka elämässä tiettyjä vaiheita varmasti onkin, helpottaa se ehkä yksilön omaa elämää, kun yrittää päästä näistä kulttuurisista itsestäänselvyyksistä eroon, ja pyrkii rakentamaan elämäänsä sellaiseksi, jollaisena sen itse tuntee olevan miellyttävä. Mahdollisuuksien rajoissa tietenkin.
Mutta haikeana mieleni Slovenian jättää, vaikka matka eri kaupunkien kautta Suomeen hieman pudotusta pehmentääkin. Toisaalta tiedän, että niihin ystäviin, joihin todella haluaa pitää yhteyttä, on vain itsestä kiinni se, kuinka ahkerasti yhteyttä todellisuudessa pitää. Tähän loppuun laitan lähinnä kuvia ihmisistä ja yleisestä hauskanpidosta, ihan vain vaihteen vuoksi.
