Tour de Balkan

Näin se menee, vuodet vierivät ja miespolvet vaipuvat unholaan. Aika on jatkanut päättäväistä kulkuaan, eikä sen itsepäistä päätä voi kääntää; hienot hetket muuttuvat muistinauhaksi, kunnes muuttuvat tuhkaksi. Toisaalta ikimuistoiset hetket kantavat ihmistä läpi huonojen hetkien, syvienkin soiden lävitse. Kolme viikkoa ja junan pilli huudattaa meidät matkalle kohti pohjoista, toivottavasti lämmintä ja valoista valtiota, vaikka mieleni ei sinne vielä haluaisikaan palata. Oravanpyörän pienetkin liikkuvat osat odottavat siellä tukevasti rasvattuina, jotta voisin jälleen hypätä sen herkkään liikkeeseen. Harmi vain, ettei tässä Babyloniasssa suunnitellussa kuntolaitteessa kilot karise tai kunto kohene. Väsyneeksi se tosin ihmispolon tekee ja voimat vie. Mutta kuka on sanonut, miksei oravanpyörässä voisi kävellä? Voisi tarkkailla ympäristöäänkin tarkemmin vaikka maisema ei vaihdukaan. Ei tarvitsisi joka askeleella pelätä kaatuvansa samalla surkutellen sitä, miksi oli juostava näin kovaa, kun liikkuvaa pyörää on lähes mahdoton pysäyttää. Kun sen liian kovaan vauhtiin päästää, on jo liian myöhäistä ja nesteet ovat jo niin sanotusti housussa.

Hölynpöly seis. Matka Balkanin sydämeen, tai ainakin sen eteläiseen osaan tuli taivallettua. Juna kuljetti Ljubljanasta, (jonne Lotta saapui lentokoneella) kohti Rijekaa Kroatian puolelle, josta laiva jatkoi rannikon saaristoa puikkelehtien kohti Dubrovnikia. Yö meni laivassa ja seuraavasta päivästäkin yli puolet, kun iltapäivällä rantauduimme Dubrovnikin kauniiseen satamaan. Hytti ei ollut mitenkään halpa, vaikka koolla sen idyllistä tunnelmaa ei oltu pilattu. Sängyt olivat kerrostuneet päällekkäin ja vessassa mahtui juuri kääntymään. Suihkusta olimme maksaneet extraa ja se olikin toimiva, eikä mikään kahden reiän suihku. Ikkunallista hyttiä emme saaneet, vaan yö saapui ikkunattomaan kuutioon. Viini oli sentään kohtuullisen halpaa laivan ainoassa baarissa. Seuranamme oli lähinnä muita reppumatkailijoita, jotka olivat ottaneet kansipaikan säästääkseen rahojaan parempaa käyttöä varten. He nukkuivat laivan kahvilassa, jonka kaikesta päätellen oli auki läpi yön. Niin, ja seuranamme oli tietenkin paljon myös saksalaisia eläkeläisiä; kuinka yllättynyt olinkaan kun pääsin taas kokeilemaan kyynärpäitäni jonotuksen riemuisassa maailmassa. Jostakin syystä saksalaiset osaavat tuon etuilun taidon, paikasta ja ajasta riippumatta. Ehkä röyhkeää ”taistele paikastasi auringossa” -asennetta opetetaan siellä jo kouluissa. He eivät tunnetusti myös turhasta maksa, vaan pitävät roponsa ominaan siihen asti, kunnes kyse on jo vakavista kysymyksistä. Itse mietin omaa maitopoikamaisuuttani budjettimatkallamme, hytistä varsin hintavasti maksaneena, kun noin kahdeksankymppinen hiustenvärinsä jo valkoiseksi menettänyt Saksassa oppinsa saanut rouvashenkilö kääriytyi omaan päällystakkiinsa nukkumattia vastaanottamaan.

Dubrovnik oli äärimmäisen kaunis, muurien ympäröimä kaupunki, joka on vaikuttanut myös omana kaupunkivaltionaan. Valloittajat ovat vaihtuneet kaupungissa, mutta ilmeisesti alunperin sen perustivat kreikkalaiset merimiehet. Myös Bysantin aikaan se oli merkittävä kaupunki, ennen kuin vaipui Venetsian valtakunnan alle ja myöhemmin aina Itävalta-Unkarin hallittavaksi ja edelleen Jugoslavian omistamaksi. Viimeisimpänä uhkana sen kaunedelle oli Jugoslavian laivasto, aikana jolloin silloinen Jugoslavia pyrki estämään Kroatian itsenäistymispyrkimykset. Piirityksen ja tykkitulen aikaan vanhakaupunki kärsi mittavia vahinkoja, jotka on myöhemmin korjattu onnistuneesti. Jotenkin sitä ihmetteli kaupungin kaunetta ihmetellessä, miten täällä sotaisalla maaperällä näin kaunis kaupunki oli mahdollista olla olemassakaan. Valitettavasti kaupungin olivat löytäneet lukuisat turistit ja hinnat olivat sen mukaiset. Sanovat sitä Balkanin Hollywoodiksi, jossa muun muassa entinen formula 1 -kuljettaja Eddie Irvine omistaa ravintolan. Sitä se varmasti on. Dubrovnik on myös täynnä rappusia kapeilla kaduilla, sillä kaupunki nousee vuoren rinnettä ylöspäin. Ne tulivat tutuiksi heti ensimmäisenä päivänä, kun hostellihuoneistomme oli ilmoittanut väärän osoitteen. Tietenkin se on eräänlainen mauste kävellä niitä ylös alas rinkka selässä - jonkun mielestä.

Kimalluksesta matkasimme Sarajevoon. Linja-automatka kesti 6h, vaikka etäisyyshän ei ollut juuri mitään, linnuntietä vajaat 150 kilometriä. Bosnian maaseutu oli yhä varsin karua, sodassa tuhoutuneita taloja oli nähtävissä joka puolella, vaikka toisaalta muuten toinen puoli näytti varsin hyväkuntoiselta ja uudelta. Mutta jälleenrakennus on vielä käynnissä. Näin kai voi sanoa. Mostarin kaupungissa oli keskusta mukaanlukien yhä paljon sodassa vaurioituneita taloja, joista oli jäljellä vain ruodot. Lukuisissa taloissa arpina oli kranaattien iskemät murtumat ja kraaterit. Muuten Bosnian maisema oli käsittämätöntä, jylhää kivivuoristoa, joiden pohjalla puikkelehti turkoosinsininen joki. Valitettavasti merkitsemättömille reiteille poikkeaminen on yhä kielletty, sillä miinoista on ehditty raivata vasta murto-osa. Bussikuskillakaan ei tuntunut olevan kiire, sillä kaksi kertaa hän pysähtyi matkalla sijaitseviin ravintoloihin syömään pihviä kaalikääryleiden kera. Puhalletun rantapallomahan perusteella kyseistä väliä on tullut ajettua jo useampikin vuosi. Kuuleman mukaan linja-autojen aikataulutus Bosniassa on vähän sinne päin, joskus bussit voivat lähteä etuajassa tai sitten täysin eri paikasta, minne ne on merkattu lähteväksi. Ihmiset silti rupattelivat iloisesti linja-autoissa, vaikka paahtavasta ilmasta huolimatta bussikuski ei viitsinyt laittaa ilmastointia päälle bensiiniä säästääkseen. Suomalainen synkistelijä on tottunut liian hyvään palveluun ja tehnyt elämästään yllätyksetöntä, VR:ltä ollan heti mankumassa korvauksia, jos se myöhästyy viisitoistaminuuttiakin.

Sarajevo oli kaunis, paljolti kunnostettu kaikesta siitä tuskasta, jonka yli 1400 päiväinen piiritys sai aikaan. Toisin kuin Mostarissa, keskustassa ei enää suurelti näkynyt jälkiä kranaatinheittimien ja tykistötulen aiheuttamista vaurioista. Esimerkiksi pääkatu, jonne tarkk´ampujat tähtäilivät ja ampuivat pääasiassa siviilejä, oli kunnostettu julkisivuksi maailmalle. Jugoslavian armeijan ampujat valtasivat korkeat kerrostalot korttelien päästä keskustaa ja sairaalloisen mielialan ajamana vainosivat ihmisten elämää ampumalla mielivaltaisesti ihmisiä kaduille. Piiritys oli hyvin helppo suorittaa, sillä kaupunki sijaitsee vuoristolaaksossa, jolloin vuorien rinteiltä on helppo pommittaa kaupunkia. Silti ei voinut olla ajattelematta sitä, kun kaunista pääkatua pitkin tepasteli, miltä tuntuu ihmisistä vielä tänä päivänäkin kävellä samaa katua, jossa itse on joutunut väistelemään luoteja ja nähnyt usean läheisen tulevan ammutuksi. Kuuleman mukaan sotaveteraanien, eli 30-40 -vuotiaiden perheellisten miesten keskuudessa itsemurhat ovat hyvin yleisiä - tietyt muistot eivät unohdu koskaan. Erinäiset puistot myös muistuttivat sodan aiheuttamasta tuskasta hautakivineen, sillä piiritetyssä kaupungissa hautausmaat olivat täyttyneet, jolloin tavallisista ihmisten ulkoilupuistoista oli tehtävä hautausmaita. Karmea näky oli myös rippeet Sarajevon 1984 olympiakylästä ja tornista, jossa olympiatuli oli palanut. Nyt sen ympäristöä reunustivat vain suuret hautausmaat. Muutoin turkkilaiskorttelit ja kaunis keskusta ystävällisine ihmisineen antoi kaupungista lämpimän kuvan, mutta lähiöihin asti emme eksyneet. Siellä tunnelma olisi voinut hieman vakavoitua, sillä linja-auton ikkunan läpi keskustan näyteikkunaelämä ei ollut aivan jokaisen ulottuvilla. Myös mafialla on oma rautainen otteensa kaupungista, mutta matkailija sitä kuuleman mukaan ei juuri edes huomaa. Euforin autoja silti ei voinut olla huomaamatta ja niiden läsnäolo muistutti surullisen historian läsnäolosta. Myös yösijamme oli mielenkiintoinen, mutta silti miellyttävä. Rouvasihminen oli tehnyt kerrostaloasuntokaksiosta hostellin. Pieniä ongelmia se saattoi tosin aiheuttaa naapurin vanhalle rouvalle, ja juomapeli pikkutunneilla oli hänelle ymmärrettävistä syistä liikaa. Mutta miellyttävä muuten, pitkälti omistajan ansioista hostelworldissäkin palkittu pikku luukku, jossa vaipua uneen. Harmittavasti vain Yhdysvaltojen varapresidentti saapui vierailulle samana päivänä kun hostellin pitäjän piti viedä meidät tutustumaan Sarajevon tunneliin, joka oli ainoa yhteys ulkomaailmaan, ja jonka kautta kaupunkilaiset saivat piirityksen aikana hieman ruokaa ja juomaa.

Matka Splitiin oli samanlaista rosoista rytinää ilmastoimattomassa bussissa, 34 asteen helteessä. Välimatka oli jälleen lyhyt, mutta senkin matkan taittamiseen kului seitsemän tuntia. Mutta tarpeeksi väsyneenä, sitä pystyy hieman nukkumaan vaikka minkälaisessa rytkeessä. Split on Kroatian toiseksi suurin kaupunki, sen kyllä huomasikin. Vanha kaupunki oli kaunis ja kallis. Näinhän se usein menee, kauneudesta kaikki irti. Split tarjosi hellettä, yli kolmeakymmentä myös ja hohkavissa vanhan kaupungin kapeissa kaduissa ilmanvaihtuminen ei ole kaikkein tehokkainta. Alunperin kaupungit kuuleman mukaan rakennettiin tiiviksi, jotta ne suojaavat paremmin tuulelta ja vihollisilta. Oli siis suunnattava rannalle löhöämään kaupungin kuumuudesta, vaikka en koskaan varsinaiseksi uimarantojen ritariksi ole itseäni kokenut. Mutta kyllä sitä aina muutaman päivän jaksaa auringossa löhötä ja hätäisesti yrittää veden pinnan päällä pysyä. Mutta paljonhan meitä on täällä sellaisia, jotka treenaavat instrumenttiaan vuosikausia, jotta voivat sitten esitellä sitä helteisinä päivinä ja pullistella rantavesissä. Kyllä kai sellaista elämänasenteeksikin voi kutsua. Eri asia on jo sitten kuinka kannatettavana asenteena sitä pitää.

Parin päivän jälkeen aamujuna kuljetti ensin Zagrebiin, jossa nopean visiitin olin jo tehnytkin. Matka jatkui silti jo samana päivänä Ljubljanan helteiseen tunnelmaan. Ja siihen se päivä sitten menikin. Pidän erityisesti siitä kaupungista. Vaikka asukkaita on noin 300 000, on sen tunnelma lämmin ja pikkukaupunkimainen. En tiedä, kirjoitinko jo edellä, että muut slovenialaiset pitävät ljubljanalaisia hienostelevina ja turhantärkeinä kaupunkilaisina, jotka mieluummin pyrkivät näyttämään hyviltä, kuin että olisivat enemmän maanläheisiä. Heitä pilkataan sammakoiksi, sillä Ljubljanan läheisyydessä on suuri suo, jossa näitä limaisia lipojia tietenkin asustaa sankoin määrin. Heidän aksenttinsakin on kuulemma hienosteleva ja ärsyttävä. Muut, paitsi ljubljanalaiset ovat pääkaupunkilaisten mielestä kouluttamattomia maalaisjuntteja, jotka vain juovat ja meuhkaavat. Mutta eikö näin ajatella joka maassa pääkaupunkilaisista ja pääkaupunkilaiset ajattelevat näin maalaisista? Suomessa meillä on tietenkin Turkumme, mutta ei helsinkiläistäkään elämänmenoa niin iloissaan katsota muualla Suomessa. Eikä helsinkiläisten mielestä kehä kolmosen ulkopuolella ole elämää. Samanlainen ajattelutapa kuulemma vallitsee Itävallassa. Ehkä yhteiset kulttuuriset ilmiöt toistuvat maista riippumatta? - ainakin olen huomannut sen suuntaisen kehityksen, kun olen yrittänyt kertoa jotakin vitsiä ja pettyneenä olen joutunut toteamaan, että ihmiset ovat jo kuulleet sen. Tai sitten olen niin huono vitsinkertoja, että ihmiset sanovat näin, jotta pääsisivät vähemmällä eikä tarvitsisi kuunnella epätoivoista tarinankerrontaa. Tiedä näistä.

Seuraava yö vei meidät mukanaan Ljubljanan kapakoihin. Keskellä kaupunkia on entiset sotilaskasarmit, joissa sijaitsee nykyään taiteilijoiden työhuoneita ja lukuisia klubeja, joihin voi viedä omat juomat mukanaan. Tosin olut maksaa itse baareissa 1-2 euroa. Joten säästö ei ole suuri, jos sitä miettii ennen baariin lähtöä. Baareissa saa käryttää niin paljon kun haluaa, ja ilmeisesti muutakin, vaikka aina Ljubljanan kaupunginhallituksen kokoonpanosta riippuen eri hallitukset ovat sulkemassa kyseistä alakulttuurin kehtoa. Sitä ei turhaan kutsutakaan Ljubljanan pieneksi Cristianiaksi. Nykyinen kaupunginhallitus on ollut alueelle myötämielinen ja maksaa vielä alueen sähkö- ja vesilaskunkin. On meidän omalla niin sanotulla kulttuuripääkaupungillamme, Turulla, aika paljon oppimista, nyt vielä kun kuulin, että kauniin kirjastotalommekin sulkevat kahdeksi viikoksi säästösyistä. Jotenkin tuntuu siltä, että säästetään vääristä päistä ja toriparkin rakentaminen vain etenee. Ljubljanasta jatkoimme tänne Koperiin, josta vielä yhdeksi yöksi Slovenian ulkoilmamuseokaupunkiin, Piraniin. Sen kauneutta ei voi pahinkaan kyynikko kiistää.

Mutta, kuten sanoin, loppu lähenee varmasti, eikä edes hitaasti. Ei sille mitään voi. Toukokuun vierailijat ovat käyneet, nopeasti meni aika heidän kanssaan, kuten meni kokonainen kuukausikin. Kiitos heille kaikille hienosta seurasta. Kotiinpaluu koittaa 24. kesäkuuta, jolloin lähdemme Laten kanssa kiirehtimään junalla kohti Suomea. Alkuperäinen suunnitelma oli tulla veli-venäläisen rautateidenkin kautta, mutta ajanpuutteen vuoksi taitaa suunnitelmat hieman muuttua. Jokainen varmasti myös tietää sen, kuinka paljon itäinen naapurimme pitää paperinpyörittämisestä, joten viisumin saaminenkin olisi voinut olla oma episodinsa. Ehkä sinne on tehtävä oma matkansa, Äiti-Venäjällä on sentään aika paljon pintaa, jotta mittailla. Mutta vielä on päiviä näitä, vaikkakaan ei enää kovin montaa. Kuvista sen verran, ensimmäinen kuva Kroatian rannikkoa laivasta, viisi seuraavaa Dubrovnikista, viisi seuraavaa Sarajevosta, kolme Splitistä, kaksi Ljubljanasta, yksi matkakuva, Piran ja matkakuva.

Podčetrtek, Kumrovec, Tito Je u Nama!!!

Mutta missä oli vappu? Jossakin näin sen kulkevan, mutta jotenkin oli riutuneen oloinen. Vappu ei täällä päin Eurooppaa ole samanlaisessa huudossa kuin kotoisessa Suomen maassa, jolloin valosta hurmaantuneet opiskelijat, entiset opiskelijat, työläiset ja entiset työläiset, vouhkaavat pitkin kaupunkia humaltuen ja sekoittaen katukäytävät kuohuviinin ja virtsan ihanaan cocktailiin. Pientä paraatin yritystä kaupungin kapeilla kaduilla oli silti havaittavissa, muutamien lippujen heiluessa ja soihtukulkueen seuratessa perässä. Mutta yleisesti ottaen sosialismiin viittavat juhlat (vappu oli hyvin iso juhla sosialismin aikana, jolloin tietenkin armeijan mahtavuuden esittely oli pääosassa) ovat varsin epäsuosiossa Itäisen Euroopan maissa ja kuulemani huhun mukaan jopa Che Guevaran paidan haluaisivat kieltää Puolassa. Kuulostaa rajulta, jos paikkansa pitää. Toisaalta työn arvostus on pitänyt paikkansa, miehen mittana myös täälläkin. Ja Titon rautaista otetta Jugoslavian aikana pidetään yhä erittäin suuressa arvossa. Jugoslavia oli kultaista aikaa, eikä sosialismi täällä ollut kansalaisten elämää rajoittavaa, mitä se monissa muissa maissa oli – näin kerrotaan. Mutta siitä hieman myöhemmin. Oudointa vapun vietossa oli, että korkeat kukkulat täyttyivät hämärän laskeutuessa kokoista. Ilmeisesti jo pakanallisuuden aikaan juurensa johtava perinne toi soihdullisen näkymän pienten kylien ympäristöön, josta savut kulkeutuivat illan kuluessa alas tänne merenrannalliseen Koperin kaupunkiin. Mutta vappu oli hyvin erilainen mihin olen tottunut, tällä kertaa en kävellyt kotiin känniääliönä auringon noustessa ja lintujen laulaessa, kuluneiden serpenttiinien roikkuessa kaulassa, mojovaa kankkusta peläten.


Mutta kanan kaula, Slovenian kaulavaltimo oli kaunista seutua. Jo aiemmin mainitsin, kuinka slovenialaiset kutsuvat maataan kanaksi, koska sen ulkoinen muoto on kanan näköinen. Varsin luonnollista siis. Ehkä on silti korvaan heleämmän kuuloista, että me suomalaiset voimme asua kauniin neidon helmoissa. Tietenkin jotkut meistä joutuvat asumaan hänen persreiässään. Ja anteeksi kielenkäyttöni, tämähän ei ole oma keksintöni, sillä pidän Turussa asumisesta paljon. Mutta asiaan, matka suuntasi erään paikallisen ystävän kotitilalle itäiseen Sloveniaan, aivan Kroatian rajan tuntumaan, tarkasti sanoen noin 200 metrin päähän siitä, Podčetrtekiin. Myös Unkarin raja on varsin lähellä, ehkä noin 100 kilometrin päässä. Ystävämme vanhemmilla on ilmeisen tuottava kuljetusfirma, joka käsittää n. 15 rekkaa ja tuo hyvän elannon koko perheelle. Tietenkin he viljelevät myös viiniä, kuten kaikilla maaseudulla on tapana. Perheen lapset tulevat joka viikonloppu kotiinsa, tämä tuntuu olevan erittäin yleistä vielä yli kolmekymppisilläkin, ja auttavat vanhempiaan kotitilan askareissa, kuten viinitarhassa ja muussa tilan hoidossa. Tilassa on hoitamista, sillä Sloveniassa arvostetaan erityisen paljon kotitekoisia ruokia. Monet ruoat saadaan joko itseltä tai naapurilta, joten pihvit, vihannekset, viini, jopa makkarat ja juusto tehdään itse ja tällaista kunnon kotiruokaa pidetään syystäkin erityisessä arvossa. Teolliset ruoat eivät ole täällä lyöneet itseään yhtäläisesti läpi kuin Suomessa, esimerkiksi mikroa en ole nähnyt kenenkään asunnossa, puhumattakaan yrjöttävistä valmisruokapakkauksista. Ruoka oli siis suussasulavaa, erittäin lihavoittoista ja raskasta, eikä suolassa ja rasvassa tingitä. Isovanhemmat asuivat viereisessä talossa ja kolme sukupolvea viettää edelleenkin elämänsä yhdessä, lastenlasten auttaessa papan pukeutumisessa. Myös reilusti yli kahdeksankymppinen kroatialainen renkikin jaksoi hymyillä neljän hampaansa ja norttinsa lomasta.

Maisema oli kaunis, Slovenia on hyvin vuoristoinen ja vehreä maa. Viinitilat kukoistivat kukkuloiden rinteillä tuottaen iloa ihmisten arkeen rypäleiden muodossa. Pienet tiet puikkelehtivat serpentiinin tavoin ja lyhyiden etäisyyksien taivaltamiseen aikaa kuluu huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Ongelmaksi voisi kai sanoa, että näitä teitä paikalliset ajavat hyvin humalassa palatessaan viinikellareista, kapakoista tai muista juottoloista. Näin meidänkin matkamme kulki viinikellareista paikallisiin kyläkapakoihin, promillerajoista välittämättä. - Älä huoli, slovenialaiset ajavat hyvin rauhallisesti, kun ovat humalassa, sanottiin minulle. Tilastot puhuvat hieman toista, ja humalassa ajaminen aiheuttaa paljon liikennekuolemia. Rypäle heidän muistolleen. Alue on myös kuuluisa kylpylöistään, joissa erityisesti saksalaiset ja itävaltalaiset lepuuttavat raihnaisia luitaan. Joku voisi kysyä, onko maailmankolkkaa, jossa saksalaisia ei olisi? Mikä on sitten se syy, miksi saksalaiset eivät viihdy maassaan? - on jo vaikeampi kysymys.

Seuraavan päivän viinillä aiheutettua mietoa kankkusta lievensi työskentely olotilani aiheuttajan ympäristössä, viinitarhassa. Istutimme viinipuita kuolleiden tilalle, varsinaisen tarkkaa toimintaa tarkastaa onko pieni taimi vielä elävien kirjoissa, vaiko valmis mätänemään matojen makupaloiksi. Toivottavasti istuttamani puut vielä joskus tuovat iloa jonkun janoiseen suuhun, mutta erityisesti täytyy mainita, että pidin siitä työskentelytahdista miten viinitilalla työskennellään. Ensin hyvin määrätietoista työskentelyä, tarkkuutta ja ahkeruutta, kaivamista ja istuttamista. Tauon koittaessa, otetaan kaikki irti lepohetkestä lukuisilla laseilla viiniä ja etenkin spritzeriä. Slovenialaisilla on käsittämätön taipumus sekoittaa viinien ja kaljojen kanssa erinäisiä virvoitusjuomia. Näistä kai voisi erityisesti edellämainitun lisäksi mainita myös bambusin. Spritzer on valkoviinin ja mineraaliveden sekoitus, sen saa kiskaistua huomattavasti nopeammin kupoliin ja vaikutuskin on sitä myöten selkeämpi. Bambus taas on kokiksen ja punaviinin yhdistelmä. Myös sen avulla itsensä voi saada hyvin helposti kaatokuntoon. Muutenkin käsitykseni suomalaisista kovina juojina on hieman muuttunut, sillä myös täällä ihmiset juovat suuria määriä alkoholia ja henkilökohtaisesti suurin osa voisi juoda minut pöydän alle. Mutta silti en koskaan kuule kenenkään valittavan kankkusta. Johtuuko se sitten geeneistä, ilmanalasta vaiko jostakin muusta psykologisesta seikasta, sitä on vaikea keksiä.

Kuten jo kirjoitin, työskentelytahti oli erittäin miellyttävä, naapurit saapuivat omalle viinikellarilleen ja huusivat juomaan viiniä heidän kanssaan. Söimme, joimme ja pelasimme korttia heidän kanssaan. Yhtäkkisesti pöytään olikin saapunut runsas määrä erinäisiä naapureita, kavereita ym. juomaan kanssamme ja itse omistajat olivat jo lähteneet pois. Ystävällisesti he jättivät meille avaimensa ja kehottivat juomaan viiniä niin paljon kuin ihmiset itse vain haluaisivat. Ilmeisesti myöskään slovenialaista ei tarvitse kahta kertaa käskeä juomaan, sen verran nopeaan lasit tyhjenivät. Illalla menimme sitten tutustumaan paikallisiin kyläjuhliin, jossa harmonikka soi, ihmiset tanssivat ja laulu raikasi. Viidellä eurolla sai syödä ja juoda viiniä sekä olutta niin paljon kuin napa raikasi ja kyllähän se raikasi. Matkallamme kävimme myös vanhassa hylätyssä linnassa, jonka maanjäristys oli pahoin vaurioittanut ja osa kerroksista oli pahoin romahtanut. Tietenkin linnan meno oli jyrkästi kielletty, koska lattia saattoi pettää missä tahansa kerroksessa. Käynti oli silti riskin arvoinen, ja osa allaolevista kuvista on sieltä.

Hyvin lähellä, Kroatian rajan toisella puolen sijaitsi arvostetun Jugoslavian hallitsijan tai paremmin voisi kai sanoa diktaattori Titon kotitalo, jossa hänet kasvatti kroatialainen isä ja slovenialainen äiti. Titon aikainen sosialismi oli silti hyvin erilaista verrattaen esimerkiksi Unkarin kovaan ja totalitaristiseen sosialismiin; yrityksiä sai perustaa ja tiede sekä taide oli vapaata, eikä sitä rajoitettu laisinkaan. Paikallisten mukaan Titon Jugoslavia oli itsenäinen, joka ei kumartanut Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen suuntaan ja esimerkiksi juuri Unkari näki maan niin suurena uhkana, että alkoi rakentaa linnoituksia heidän väliselle rajalleen. Jokaisella oli kuuleman mukaan entisessä Jugoslaviassa töitä, eikä elintasokaan ollut paikallisten mukaan ollut kovin huono, jokaiselle annettiin asunto ja auto, sekä palkasta jäi vielä sen verran ylimääräistä, että ulkomaanmatkat olivat mahdollisia. Kuuleman mukaan suomalaiset matkustivat 1960 -luvulla sankoin joukoin nykyisen Slovenian ja Kroatian rannoille paistattelemaan. Usein he olivat kuuleman mukaan niin päissään, että heille oli laitettava rintaan lappu, jossa luki heidän hotellinsa nimi, jotta taksikuski tiesi minne heidät pitäisi kuljettaa örveltämään. Suomalaiset ovat olleet siis jo silloin olleet valloittavaa valloittajakansaa.

Mutta palatakseni vielä Titon luomaan Jugoslaviaan, ihmiset muistelevat sitä nostalgisesti kultaisena aikana, jolloin erinäiset etniset, kielelliset ja uskonnolliset ryhmät elivät tasavertaisesti veljinä toistensa rinnalla. Siksi on käsittämätöntä ymmärtää, miten esimerkiksi vihanpito slovenialaisten ja kroatilaisten kesken on niin vankkaa, myös nuoressa sukupuolessa ja mahdollinen konflikti kytee jatkuvasti yhä Balkanin ruutitynnyrissä. Ihmiset sanovat täälläkin, että mitä etelämmäksi menet siitä riitaisammaksi asiat muuttuvat. Esimerkiksi nuoret, jotka pyrkivät mafian jäseniksi menevät Sarajevon kaduille hakemaan kovuutta elämäänsä ja olemassolonsa selviytymistaisteluun. Ensi viikolla pitäisi lähteä kohti kuumaveristä etelää, ensin Kroatian eteläkärkeen, Dubrovnikiin ja Splitiin laivalla Rijekasta sekä myös Zagrebiin sekä Bosnian Sarajevoon, ja jos aika riittää myös Mosraan, jossa muslimit ja kroaatit taistelivat verisesti hieman yli kymmenen vuotta sitten. Toukokuu on itselleni vierailijoiden kuukausi, kun jostakin syystä kaikki haluavat tulla käymään täällä samaan aikaan. Aiheuttaa pientä kiirettä kirjoittamisen kanssa. Tänään veljeni kavereineen suuntasi takaisin Italiaan, poiketen täällä muutaman päivän. Mutta oli kiva, kun täällä kävivät. Kuvista vielä sanottakoon, että auringonlaskuun asti kuvat on Koperista, sen jälkeen Itä-Sloveniasta ja viimeiset kaksi kuvaa Kumrovec:sta, sisältäen juuri Titon synnyinkodinkin. Toivottavasti muutenkin kaikilla teillä ystävillä, tutuilla, sukulaisilla ja muilla kadunmiehillä on kaikki hyvin, kesähän se sielläkin jo on, jolloin suomalaisten huulet kaartuvat hymyyn ja ajatukset suuntautuvat hitaasti tummuvan kesäillan rauhaisaan veden liplutukseen.