Tour de Balkan

Näin se menee, vuodet vierivät ja miespolvet vaipuvat unholaan. Aika on jatkanut päättäväistä kulkuaan, eikä sen itsepäistä päätä voi kääntää; hienot hetket muuttuvat muistinauhaksi, kunnes muuttuvat tuhkaksi. Toisaalta ikimuistoiset hetket kantavat ihmistä läpi huonojen hetkien, syvienkin soiden lävitse. Kolme viikkoa ja junan pilli huudattaa meidät matkalle kohti pohjoista, toivottavasti lämmintä ja valoista valtiota, vaikka mieleni ei sinne vielä haluaisikaan palata. Oravanpyörän pienetkin liikkuvat osat odottavat siellä tukevasti rasvattuina, jotta voisin jälleen hypätä sen herkkään liikkeeseen. Harmi vain, ettei tässä Babyloniasssa suunnitellussa kuntolaitteessa kilot karise tai kunto kohene. Väsyneeksi se tosin ihmispolon tekee ja voimat vie. Mutta kuka on sanonut, miksei oravanpyörässä voisi kävellä? Voisi tarkkailla ympäristöäänkin tarkemmin vaikka maisema ei vaihdukaan. Ei tarvitsisi joka askeleella pelätä kaatuvansa samalla surkutellen sitä, miksi oli juostava näin kovaa, kun liikkuvaa pyörää on lähes mahdoton pysäyttää. Kun sen liian kovaan vauhtiin päästää, on jo liian myöhäistä ja nesteet ovat jo niin sanotusti housussa.

Hölynpöly seis. Matka Balkanin sydämeen, tai ainakin sen eteläiseen osaan tuli taivallettua. Juna kuljetti Ljubljanasta, (jonne Lotta saapui lentokoneella) kohti Rijekaa Kroatian puolelle, josta laiva jatkoi rannikon saaristoa puikkelehtien kohti Dubrovnikia. Yö meni laivassa ja seuraavasta päivästäkin yli puolet, kun iltapäivällä rantauduimme Dubrovnikin kauniiseen satamaan. Hytti ei ollut mitenkään halpa, vaikka koolla sen idyllistä tunnelmaa ei oltu pilattu. Sängyt olivat kerrostuneet päällekkäin ja vessassa mahtui juuri kääntymään. Suihkusta olimme maksaneet extraa ja se olikin toimiva, eikä mikään kahden reiän suihku. Ikkunallista hyttiä emme saaneet, vaan yö saapui ikkunattomaan kuutioon. Viini oli sentään kohtuullisen halpaa laivan ainoassa baarissa. Seuranamme oli lähinnä muita reppumatkailijoita, jotka olivat ottaneet kansipaikan säästääkseen rahojaan parempaa käyttöä varten. He nukkuivat laivan kahvilassa, jonka kaikesta päätellen oli auki läpi yön. Niin, ja seuranamme oli tietenkin paljon myös saksalaisia eläkeläisiä; kuinka yllättynyt olinkaan kun pääsin taas kokeilemaan kyynärpäitäni jonotuksen riemuisassa maailmassa. Jostakin syystä saksalaiset osaavat tuon etuilun taidon, paikasta ja ajasta riippumatta. Ehkä röyhkeää ”taistele paikastasi auringossa” -asennetta opetetaan siellä jo kouluissa. He eivät tunnetusti myös turhasta maksa, vaan pitävät roponsa ominaan siihen asti, kunnes kyse on jo vakavista kysymyksistä. Itse mietin omaa maitopoikamaisuuttani budjettimatkallamme, hytistä varsin hintavasti maksaneena, kun noin kahdeksankymppinen hiustenvärinsä jo valkoiseksi menettänyt Saksassa oppinsa saanut rouvashenkilö kääriytyi omaan päällystakkiinsa nukkumattia vastaanottamaan.

Dubrovnik oli äärimmäisen kaunis, muurien ympäröimä kaupunki, joka on vaikuttanut myös omana kaupunkivaltionaan. Valloittajat ovat vaihtuneet kaupungissa, mutta ilmeisesti alunperin sen perustivat kreikkalaiset merimiehet. Myös Bysantin aikaan se oli merkittävä kaupunki, ennen kuin vaipui Venetsian valtakunnan alle ja myöhemmin aina Itävalta-Unkarin hallittavaksi ja edelleen Jugoslavian omistamaksi. Viimeisimpänä uhkana sen kaunedelle oli Jugoslavian laivasto, aikana jolloin silloinen Jugoslavia pyrki estämään Kroatian itsenäistymispyrkimykset. Piirityksen ja tykkitulen aikaan vanhakaupunki kärsi mittavia vahinkoja, jotka on myöhemmin korjattu onnistuneesti. Jotenkin sitä ihmetteli kaupungin kaunetta ihmetellessä, miten täällä sotaisalla maaperällä näin kaunis kaupunki oli mahdollista olla olemassakaan. Valitettavasti kaupungin olivat löytäneet lukuisat turistit ja hinnat olivat sen mukaiset. Sanovat sitä Balkanin Hollywoodiksi, jossa muun muassa entinen formula 1 -kuljettaja Eddie Irvine omistaa ravintolan. Sitä se varmasti on. Dubrovnik on myös täynnä rappusia kapeilla kaduilla, sillä kaupunki nousee vuoren rinnettä ylöspäin. Ne tulivat tutuiksi heti ensimmäisenä päivänä, kun hostellihuoneistomme oli ilmoittanut väärän osoitteen. Tietenkin se on eräänlainen mauste kävellä niitä ylös alas rinkka selässä - jonkun mielestä.

Kimalluksesta matkasimme Sarajevoon. Linja-automatka kesti 6h, vaikka etäisyyshän ei ollut juuri mitään, linnuntietä vajaat 150 kilometriä. Bosnian maaseutu oli yhä varsin karua, sodassa tuhoutuneita taloja oli nähtävissä joka puolella, vaikka toisaalta muuten toinen puoli näytti varsin hyväkuntoiselta ja uudelta. Mutta jälleenrakennus on vielä käynnissä. Näin kai voi sanoa. Mostarin kaupungissa oli keskusta mukaanlukien yhä paljon sodassa vaurioituneita taloja, joista oli jäljellä vain ruodot. Lukuisissa taloissa arpina oli kranaattien iskemät murtumat ja kraaterit. Muuten Bosnian maisema oli käsittämätöntä, jylhää kivivuoristoa, joiden pohjalla puikkelehti turkoosinsininen joki. Valitettavasti merkitsemättömille reiteille poikkeaminen on yhä kielletty, sillä miinoista on ehditty raivata vasta murto-osa. Bussikuskillakaan ei tuntunut olevan kiire, sillä kaksi kertaa hän pysähtyi matkalla sijaitseviin ravintoloihin syömään pihviä kaalikääryleiden kera. Puhalletun rantapallomahan perusteella kyseistä väliä on tullut ajettua jo useampikin vuosi. Kuuleman mukaan linja-autojen aikataulutus Bosniassa on vähän sinne päin, joskus bussit voivat lähteä etuajassa tai sitten täysin eri paikasta, minne ne on merkattu lähteväksi. Ihmiset silti rupattelivat iloisesti linja-autoissa, vaikka paahtavasta ilmasta huolimatta bussikuski ei viitsinyt laittaa ilmastointia päälle bensiiniä säästääkseen. Suomalainen synkistelijä on tottunut liian hyvään palveluun ja tehnyt elämästään yllätyksetöntä, VR:ltä ollan heti mankumassa korvauksia, jos se myöhästyy viisitoistaminuuttiakin.

Sarajevo oli kaunis, paljolti kunnostettu kaikesta siitä tuskasta, jonka yli 1400 päiväinen piiritys sai aikaan. Toisin kuin Mostarissa, keskustassa ei enää suurelti näkynyt jälkiä kranaatinheittimien ja tykistötulen aiheuttamista vaurioista. Esimerkiksi pääkatu, jonne tarkk´ampujat tähtäilivät ja ampuivat pääasiassa siviilejä, oli kunnostettu julkisivuksi maailmalle. Jugoslavian armeijan ampujat valtasivat korkeat kerrostalot korttelien päästä keskustaa ja sairaalloisen mielialan ajamana vainosivat ihmisten elämää ampumalla mielivaltaisesti ihmisiä kaduille. Piiritys oli hyvin helppo suorittaa, sillä kaupunki sijaitsee vuoristolaaksossa, jolloin vuorien rinteiltä on helppo pommittaa kaupunkia. Silti ei voinut olla ajattelematta sitä, kun kaunista pääkatua pitkin tepasteli, miltä tuntuu ihmisistä vielä tänä päivänäkin kävellä samaa katua, jossa itse on joutunut väistelemään luoteja ja nähnyt usean läheisen tulevan ammutuksi. Kuuleman mukaan sotaveteraanien, eli 30-40 -vuotiaiden perheellisten miesten keskuudessa itsemurhat ovat hyvin yleisiä - tietyt muistot eivät unohdu koskaan. Erinäiset puistot myös muistuttivat sodan aiheuttamasta tuskasta hautakivineen, sillä piiritetyssä kaupungissa hautausmaat olivat täyttyneet, jolloin tavallisista ihmisten ulkoilupuistoista oli tehtävä hautausmaita. Karmea näky oli myös rippeet Sarajevon 1984 olympiakylästä ja tornista, jossa olympiatuli oli palanut. Nyt sen ympäristöä reunustivat vain suuret hautausmaat. Muutoin turkkilaiskorttelit ja kaunis keskusta ystävällisine ihmisineen antoi kaupungista lämpimän kuvan, mutta lähiöihin asti emme eksyneet. Siellä tunnelma olisi voinut hieman vakavoitua, sillä linja-auton ikkunan läpi keskustan näyteikkunaelämä ei ollut aivan jokaisen ulottuvilla. Myös mafialla on oma rautainen otteensa kaupungista, mutta matkailija sitä kuuleman mukaan ei juuri edes huomaa. Euforin autoja silti ei voinut olla huomaamatta ja niiden läsnäolo muistutti surullisen historian läsnäolosta. Myös yösijamme oli mielenkiintoinen, mutta silti miellyttävä. Rouvasihminen oli tehnyt kerrostaloasuntokaksiosta hostellin. Pieniä ongelmia se saattoi tosin aiheuttaa naapurin vanhalle rouvalle, ja juomapeli pikkutunneilla oli hänelle ymmärrettävistä syistä liikaa. Mutta miellyttävä muuten, pitkälti omistajan ansioista hostelworldissäkin palkittu pikku luukku, jossa vaipua uneen. Harmittavasti vain Yhdysvaltojen varapresidentti saapui vierailulle samana päivänä kun hostellin pitäjän piti viedä meidät tutustumaan Sarajevon tunneliin, joka oli ainoa yhteys ulkomaailmaan, ja jonka kautta kaupunkilaiset saivat piirityksen aikana hieman ruokaa ja juomaa.

Matka Splitiin oli samanlaista rosoista rytinää ilmastoimattomassa bussissa, 34 asteen helteessä. Välimatka oli jälleen lyhyt, mutta senkin matkan taittamiseen kului seitsemän tuntia. Mutta tarpeeksi väsyneenä, sitä pystyy hieman nukkumaan vaikka minkälaisessa rytkeessä. Split on Kroatian toiseksi suurin kaupunki, sen kyllä huomasikin. Vanha kaupunki oli kaunis ja kallis. Näinhän se usein menee, kauneudesta kaikki irti. Split tarjosi hellettä, yli kolmeakymmentä myös ja hohkavissa vanhan kaupungin kapeissa kaduissa ilmanvaihtuminen ei ole kaikkein tehokkainta. Alunperin kaupungit kuuleman mukaan rakennettiin tiiviksi, jotta ne suojaavat paremmin tuulelta ja vihollisilta. Oli siis suunnattava rannalle löhöämään kaupungin kuumuudesta, vaikka en koskaan varsinaiseksi uimarantojen ritariksi ole itseäni kokenut. Mutta kyllä sitä aina muutaman päivän jaksaa auringossa löhötä ja hätäisesti yrittää veden pinnan päällä pysyä. Mutta paljonhan meitä on täällä sellaisia, jotka treenaavat instrumenttiaan vuosikausia, jotta voivat sitten esitellä sitä helteisinä päivinä ja pullistella rantavesissä. Kyllä kai sellaista elämänasenteeksikin voi kutsua. Eri asia on jo sitten kuinka kannatettavana asenteena sitä pitää.

Parin päivän jälkeen aamujuna kuljetti ensin Zagrebiin, jossa nopean visiitin olin jo tehnytkin. Matka jatkui silti jo samana päivänä Ljubljanan helteiseen tunnelmaan. Ja siihen se päivä sitten menikin. Pidän erityisesti siitä kaupungista. Vaikka asukkaita on noin 300 000, on sen tunnelma lämmin ja pikkukaupunkimainen. En tiedä, kirjoitinko jo edellä, että muut slovenialaiset pitävät ljubljanalaisia hienostelevina ja turhantärkeinä kaupunkilaisina, jotka mieluummin pyrkivät näyttämään hyviltä, kuin että olisivat enemmän maanläheisiä. Heitä pilkataan sammakoiksi, sillä Ljubljanan läheisyydessä on suuri suo, jossa näitä limaisia lipojia tietenkin asustaa sankoin määrin. Heidän aksenttinsakin on kuulemma hienosteleva ja ärsyttävä. Muut, paitsi ljubljanalaiset ovat pääkaupunkilaisten mielestä kouluttamattomia maalaisjuntteja, jotka vain juovat ja meuhkaavat. Mutta eikö näin ajatella joka maassa pääkaupunkilaisista ja pääkaupunkilaiset ajattelevat näin maalaisista? Suomessa meillä on tietenkin Turkumme, mutta ei helsinkiläistäkään elämänmenoa niin iloissaan katsota muualla Suomessa. Eikä helsinkiläisten mielestä kehä kolmosen ulkopuolella ole elämää. Samanlainen ajattelutapa kuulemma vallitsee Itävallassa. Ehkä yhteiset kulttuuriset ilmiöt toistuvat maista riippumatta? - ainakin olen huomannut sen suuntaisen kehityksen, kun olen yrittänyt kertoa jotakin vitsiä ja pettyneenä olen joutunut toteamaan, että ihmiset ovat jo kuulleet sen. Tai sitten olen niin huono vitsinkertoja, että ihmiset sanovat näin, jotta pääsisivät vähemmällä eikä tarvitsisi kuunnella epätoivoista tarinankerrontaa. Tiedä näistä.

Seuraava yö vei meidät mukanaan Ljubljanan kapakoihin. Keskellä kaupunkia on entiset sotilaskasarmit, joissa sijaitsee nykyään taiteilijoiden työhuoneita ja lukuisia klubeja, joihin voi viedä omat juomat mukanaan. Tosin olut maksaa itse baareissa 1-2 euroa. Joten säästö ei ole suuri, jos sitä miettii ennen baariin lähtöä. Baareissa saa käryttää niin paljon kun haluaa, ja ilmeisesti muutakin, vaikka aina Ljubljanan kaupunginhallituksen kokoonpanosta riippuen eri hallitukset ovat sulkemassa kyseistä alakulttuurin kehtoa. Sitä ei turhaan kutsutakaan Ljubljanan pieneksi Cristianiaksi. Nykyinen kaupunginhallitus on ollut alueelle myötämielinen ja maksaa vielä alueen sähkö- ja vesilaskunkin. On meidän omalla niin sanotulla kulttuuripääkaupungillamme, Turulla, aika paljon oppimista, nyt vielä kun kuulin, että kauniin kirjastotalommekin sulkevat kahdeksi viikoksi säästösyistä. Jotenkin tuntuu siltä, että säästetään vääristä päistä ja toriparkin rakentaminen vain etenee. Ljubljanasta jatkoimme tänne Koperiin, josta vielä yhdeksi yöksi Slovenian ulkoilmamuseokaupunkiin, Piraniin. Sen kauneutta ei voi pahinkaan kyynikko kiistää.

Mutta, kuten sanoin, loppu lähenee varmasti, eikä edes hitaasti. Ei sille mitään voi. Toukokuun vierailijat ovat käyneet, nopeasti meni aika heidän kanssaan, kuten meni kokonainen kuukausikin. Kiitos heille kaikille hienosta seurasta. Kotiinpaluu koittaa 24. kesäkuuta, jolloin lähdemme Laten kanssa kiirehtimään junalla kohti Suomea. Alkuperäinen suunnitelma oli tulla veli-venäläisen rautateidenkin kautta, mutta ajanpuutteen vuoksi taitaa suunnitelmat hieman muuttua. Jokainen varmasti myös tietää sen, kuinka paljon itäinen naapurimme pitää paperinpyörittämisestä, joten viisumin saaminenkin olisi voinut olla oma episodinsa. Ehkä sinne on tehtävä oma matkansa, Äiti-Venäjällä on sentään aika paljon pintaa, jotta mittailla. Mutta vielä on päiviä näitä, vaikkakaan ei enää kovin montaa. Kuvista sen verran, ensimmäinen kuva Kroatian rannikkoa laivasta, viisi seuraavaa Dubrovnikista, viisi seuraavaa Sarajevosta, kolme Splitistä, kaksi Ljubljanasta, yksi matkakuva, Piran ja matkakuva.