Pula, Planica, Zagreb...

Vuodet vierivät, vanhuus tulee, mustat hampaat lähenevät ja pian etuvarpaamme on muuttunut viheliäiseksi voikukan juureksi, jota ei saa maasta irti kuin siihen tarkoitetulla pienellä rikkalapiolla. Loppujen lopuksi voisi kai sanoa meidän kaikkien olevan ainoastaan rikkaruohoja luonnon kiertokulussa. Pitäisi varmasti lopettaa elämän jakaminen rikkaruohoihin ja rotukasveihin, sillä sehän on samanlaista jakamista kuin erottaisi ihmiset meihin ja heihin. Sellaisesta jaottelusta pahimmat sodatkin syttyvät. No niin, ajauduin sivupolulle, tarkoitukseni oli vain jälleen ihmetellä ajankulua ja sen riippuvuutta missä aikansa viettää. Täällä tuntuu, että ajalla on paremmat piikkarit kuin Suomessa, niin nopeasti takasuora ja sen jälkeiset kaarteet taittuvat päivän muuttuessa jo entiseksi, uuden kierroksen alkaessa, aina siihen asti kunnes ne koneesta riippuen loppuvat.

Paljon on tapahtunut, matka on jatkunut. Tosin, jos sanan konservatiivisimmassa ja tosikkomaisimmassa merkityksessä lähiviikkojani taaksepäin ajattelen, mitään järkeväähän en ole saanut aikaiseksi. Tämä tarkoittaa tietenkin koulunkäyntiä tai jotakin muuta protestanttisen etiikan hapattamaa ajatusmaailmaa ihmisyyden mittarista työn ja tekemisen kautta. Mutta matka on jatkunut; maisema on vaihtunut, suu on käynyt ja käynyt mallaskin on suuhun virranut. Suomalaiset ystäväni tulivat ja menivät. Sekin viikko hurahti kuin pikakelauksella. Tarkoituksenihan oli mennä heitä vastaan Udineen katsomaan myös serie a:n jalkapallo-ottelua. Peli oli sunnuntaina, eivätkä linja-autot kulje silloin Triesteen, josta olisi tarkoitus ollut ottaa juna Udineen. No, ensi viikolla AC Milanin otteluun San Sirolle.

Ensin kierrettyämme kaupungit Slovenian rannikolla, matkamme suuntasi kohti Pulaa. Se on varsin historiallinen kaupunki, jossa on maailman kuudenneksi suurin colosseum. Ajankohta matkallemme oli monien paikallisten mielestä varsin erikoinen, sillä turisteja kaupungissa ei vielä ollut. Kesä onkin sitten toinen juttu. Keski-eurooppalaiset suuntaavat suurin joukoin Kroatian kauniille rantahietikoille, joissa vesi on turkoosia ja rannat vaalean hiekan peittämiä. Rannikko on varsin saarista ja slovenialaisten kämppisteni mukaan sieltä on yhä helppoa löytää pieniä saaria, joissa asuu vain muutamia kymmeniä ihmisiä, ilman muita turisteja. Rannikon vedet ovat myös erittäin kirkkaita ja yllätys, yllätys, surffareidenkin suosiossa. Sitä ei siis tarvitse lähteä välttämättä Aasiaan asti etsimään omaa paratiisisaartaan. Varsinkin, kun kaikki juuri menevät Kaakkois-Aasiaan tai Australiaan tänä päivänä. Ihmiset usein "erikoistuvat" samoihin asioihin, yrittäen erottautua toisistaan. Mutta epäilemättä kauniita alueita, molemmat, sitä en voisi epäillä. Mutta Pula oli myös varsin kaunis, säät suosivat, ihmiset hymyilivät ja naamat paloivat. Pulasta on tosin vaan hankala päästä pois, tunnetusti. Nimi oli ennen nytkin, sillä ainoastaan yksi linja-auto kuljetti päivittäin ihmisiä Slovenian puolelle. Se lähti tietenkin aamulla, joten viivyimme kaupungissa vielä yhden ylimääräisen päivän. Onneksi olimme löytäneet mukavan asunnon aivan keskustasta, joka kulki hostellin nimellä. Matka takaisin ei kilometrimäärässä kovin suuri ole, mutta ajassa mitaten kylläkin. Tiet ovat osittain varsin kehnossa kunnossa ja pienet kylät samanlaisine kirkontorneineen seuraavat tasaisesti toisiaan. Näiden läpi on tietenkin kuljettava, jos vaikka joku halukas haluaa hypätä linja-auton kyytiin. Takaisin Sloveniaan päästyämme suomalaiset ystäväni jatkoivat pikaisesti matkaa Italian puolelle Triesteen, josta juna kuljetti heidät vielä Venetsiaan, ennen lentokoneen siipien havinan tahdittamaa matkaa kohti Suomea. No, kyllä se arki minullekin jossakin vaiheessa taas koittaa, joten arkistressin aiheuttamaa aivoverenvuotoa odotellessa. Sitä ennen yhdet vielä ja rutiineja karkuun.

Muiden suomalaisten lähdettyä, oli jatkettava vielä Suomi-teemalla. Sunnuntaina menimme Planicaan katsomaan, millainen spektaakkeli mäkihyppykisa täällä on. Ihmiset olivat iloisesti pienessä humalassa, niin oluen tuomasta pönötyksestä, auringosta kuin hienoista hypyistä. Vaikka en itse tunnustaudukaan kovin suureksi mäkihypyn ystäväksi, oli se hieman karmivaa ja samalla hienoa katsoa, kuinka ihmistä kiehtoo ajatus lentämisestä. Parin sadan metrin liitoon tuskin aivan kaikilla riittäisi rahkeet ilman rusketusta alushousuissa. Kaiken kukkuraksi oli mukavaa katseltavaa, kuinka mäkihypyn raikulipoika, Rovaniemen Nykänen, Harri Olli, meni ja voitti ehkä omaksikin yllätyksekseen kilpailun. Matkalla takaisin poikkesimme Bled -järvellä, jossa kirkko on rakennettu pienelle saarelle keskelle järveä. Saari on vain hieman isompi kuin itse kirkko. Arkkitehdin ajatuksesta tai symboliikasta en osaa sanoa mitään, mutta kauniilta ja uniikilta se näytti.

Eilen saavuimme Zagrebista, johon teimme nopean, kahden päivän matkan. Kaupungissa asuu miljoona kaksisatatuhatta Kroatian pääkaupunkilaista, mutta keskusta antoi huomattavasti lämpimämmän kuvan mitä lukema antoi ymmärtää. Se tarjosi viehättäviä pikkukatuja ja lämmintä ilmapiiriä. Junamatka sinne kesti tosin varsin kauan, sillä matka oli suoritettava Ljubljanan kautta, eivätkä junat vuoristoisessa Sloveniassa voi kulkea kovinkaan kovaa. Rajaepisodi on tietenkin myös oma lukunsa, sillä junissa tuntuu usein olevan enemmän kaikenlaisia koppalakkeja kuin matkustajia, jotka vaativat mitä erinäisimpiä dokumentteja olemassaolostasi. Zagreb on täynnä historiaa, kuten alueet ja etenkin kaupungit täällä muutoinkin ovat. Se oli myös varsin siisti, jos lukuun ei oteta epämääräisiä roskakasoja kaduilla, joita nokinaamaiset ihmiset perheistä yksittäisiin henkilöihin tonkivat. Epäselväksi vain jäi, miten kasat ovat kaduille muodostuneet ja miksi. Muutoinkin kaupunki vaikutti olevan erittäin hyvä shoppailukohde, sellaisen perverssion omaaville ihmisille. Tosin hintojen epäilen olevan lähes Suomen luokkaa, ainakin jos puhutaan merkkituotteista. Kaksi päivää tosin muutoinkin on liian lyhyt aika tekemään mitään järkevää, jos puhutaan tuon kokoisista kaupungeista. Sinne on mentävä uudestaan.

Ensi viikoksi lämpöä on luvattu 21 astetta, joten lämpö alkaa löytämään tämän maailman kolkan. Paikallisten mukaan yleensä tähän aikaan on normaalisti ollut jo tuollaisia lämpötiloja, mutta nyt elohopea on pysytellyt 15 asteen tietämillä. Tiistaina on avoin tilaisuus kaikille paikallisille, jossa esittelemme Suomea ja valmistamme jotakin perinteistä suomalaista ruokaa. Perjantaina poistun viideksi päiväksi Milanoon, toivottavasti olen tarpeeksi muodikas tallaaman sen katuja. Täytynee etsiä jostakin kulunut Lanzarote -paita ja ostaa vyölaukku ennen matkaa.

Niin olen huonosti laittanut ilmoituksia, mistä kuvat ovat peräisin. Tässä kuvat menevät siinä järjestyksessä miten otsikossa mainitsen. Ensin Pula, sitten Planica, jossa järvikuva on Bled ja sitten vierestä alkaa Zagreb. Alhaalta ylöspäin katsottuna siis.

Boris the Spider

Aika rientää. Melkein kuukausi on jo vierähtänyt, ehkä auringon kiertokulku on täällä nopeampi ja päivät painavat päänsä uneen aikaisemmin kuin pohjolassa. Viime viikonloppu vierähti tosin varsin Pohjoismaisissa tunnelmissa (kuten tosin myös maanantai, jolloin maistoimme mallasta rakkaiden naapurimaalaistemme eli ruotsalaisten kanssa). Mutta edellisen viikon torstaina suuntasimme kahden auton voimin kohti Itävaltaa, jossa ystävällisesti suomalaisten tyttöjen kämppis, Johanna, majoitti meidät, hänen ja poikaystävänsä asuntoon. Kaupunkihan oli Villach, slovenialaisittain Beljak jossa yövyimme, kohtuullisen pieni Kärntenin osavaltion toiseksi suurin kaupunki Klagenfurtin jälkeen. Osavaltion ihmiset ovat myös varsin vankkoja edesmenneen itävaltalaisoikeistojunttipoliitikko, Jörg Haiderin puolueen kannattajia. Hänen känninen kuolemansa oli varmasti monelle suuri shokki siellä, kuten muuallakin oikeistolaisuuden suosimassa Itävallassa. Tunnetusti kuolleista ei pahoja sanoja enää saisi sanoa, ja huomasin sen olevan hieman vaarallistakin, kun hiukan ristikkäitä sanoja hänestä maininneena itävaltalainen ystäväpariskunta kertoi hänen tehneen paljon hyvääkin itävallalle. Ulkomaalaiset lehdet ovat kuulemma panetelleetkin häntä, ja osittain syyttä. Niin, en tiedä, voihan se tietenkin näinkin olla, mutta en enää viitsinyt asiaan sen kummemmin tarttua.

Mutta laskeminen, ai ja voi, se vaan jotakin niin käsittämättömän mukavaa. Jotenkin se on vain niin mahtavaa laskea mäkeä kovaa alas. Olisipa laskuhumalakin joskus yhtä mukava olotila. Harmittavasti torstaina Itävaltaa kohti ajaessamme vettä tuli, ja sitä tuli. Esterin perskarvat olivat taas kosteat. Perjantaina kostea keli yhä vain jatkui, emmekä päässeet lainkaan laskemaan. Matkasimme Klagenfurtiin, joka vaikutti varsin perinteiseltä itävaltalaiselta kaupungilta. Itävalta on kaunis, hyvin puhdas ja saksalaisen järjestelmällinen. Alppien asunnot ovat tunnetusti kauniita ja tehty kestämään kovat tuiskut ja tuulet. Ihmisillä Itävallassa on kivestä leikatut kasvot ja germaaninen virnistys. Kasvojen ilmeistä on vaikea päätellä haluaisivatko he mielummin haastaa ulkomaalaiset ystävänsä painiotteluun vai lämpimään kämmenpuristukseen. Kuulemma monet, varsinkin vanhemmat ihmiset ovat hyvin skeptisiä ulkomaalaisia kohtaan. Kaiken kaikkiaan se tuli kuitenkin minulle yllätyksenä. Mutta ilmeisesti vihamielisyys kohdistuu lähinnä tumma- ja ristiverisiin ystäviimme, jollaisia pakonomaisesti sotaa karkuun on muuttanut paljon täältä entiseltä Jugoslavian alueelta. Torstainen sekä perjantainen sade toi alpeille muhkean lumikerroksen. Lauantaina pääsimme rinteeseen, jossa puhurin vuoksi valitettavasti vain puolet vuoresta oli auki. Mutta oli se sen arvoista, kaikesta huolimatta. Sunnuntaina suuntasimme takaisin Sloveniaan ja ajoimme läheltä kuuluisaa Kranjska Goran aluetta, jossa auringon valo paljasti muhkeat valkovaippaiset maisemat. Alpeilla on kuulemma ensimmäinen kunnon talvi seitsemään vuoteen, ja lunta oli ehkä enemmän mitä lapissa olen nähnyt.

Tiistai ja keskiviikko tarjosivat mestareiden liigaa paikallisten ystävien kera paikallisessa pubissa. Jokaisesta oluesta sai eräänlaisen bingokupongin, josta oli mahdollisuus voittaa olutta ja muuta sälää. Molemmat päivät yhteenlaskien voitimme yli 10 ilmaista olutta sekä viiden litran pönikän olutta. Illat sujuivat leppoisasti pienessä olutpöhnässä, jalkapallon suloisessa taktiikan maailmassa. Täällä jalkapallo alkaa olla jo huomattavasti fanaattisempaa kuin Suomessa, joten sopia odottaa mitä ensi kuun AC Milanin peli San Sirolla tuo tulleessaan, toivottavasti ei turpaan. Humalassa ajamista täällä ei juurikaan vältetä, vaikka ihmiset jäävät kiinni hyvin usein ja rangaistukset ovat varsin kovat, ainakin osalle kansasta. Etenkin niille, joille poliisi ei ole ystävä, kirjaimellisesti. Eräskin jalkapalloringistämme lähti varsin kovassa laitamyötäisessä keltaisen kopperonsa ohjaksiin, mitään ei kuulemma ole sattunut - ainakaan vielä. Kaiken kukkaraksi hän tuntee jokaisen Koperin poliisin, näin minulle kerrottiin ja usein hän soittaa poliiseille, että nyt hän tulossa pienessä sumussa ja suuntaa kohti kotia, "älkää ihmetelkö, älkääkä ennen kaikkea pysäyttäkö". "Älä huoli, odotamme sinua ja voimme ajaa edessäsi matkalla kotiisi" - oli vastaus kuulunut. Joten paikallinen poliisi voi olla ystävä ystävilleen. Tie sitten ystävystyikö hän poliisien kanssa silloin kun oli pääepäilty tyttöystävänsä murhasta. Murhaajaksi oli loppujen lopuksi paljastunut tytön oma äiti. Ruotsalaisille ystävillemme poliisi ei ollut ystävä, sillä Suomi-Ruotsi -illassa, eräs seurueestamme meinasi saada 250 euron sakon kun käveli 3 metriä autotiellä, joka oli tyhjä. Seuraavalla kerralla päävoitto kuulemma odottaa ottajaansa, nyt hän selvisi kirjallisella varoituksella.

Kevään lenkkikausikin on avattu, aloitimme erään paikallisen kanssa operaation rasvamäärän polttamiseksi, ettei tarvitse helteessä paita päällä uimaan mennä. Eilen tosin jouduin lenkkeilemään itsekseni, koska hänen perheellään on kuljetusfirma ja hän auttaa usein perheyrityksessä ajamalla rekkoja ympäri Keski-Eurooppaa. Mutta mukavahan se on juosta pitkin välimeren rantaa 16 asteen kevyessä lämmössä. Meren tuoma iljettävä haju vain paikkapaikoin häiritsi, eikä nenäni muistanut että olisi tuollaista hajua ennen haistanutkaan. No, olisi voinut jäädä kokematta tämänkaltainen hajujen maailma. Ihmetystä herätti vain se, että ihmiset tööttäilivät ja heiluttelivat autosta, jotkut ottivat kuviakin. Yksi pysäyttikin ja pyrki selittämään jotakin sloveniaksi, mutta ei vaivautunut selittämään samaa englanniksi, vaikka väitti sitä osaavansakin. En käsitä. Yritin etsiä jotakin outoa vaatetuksestani tai "olen aasi" -lappua selästäni, mutta en löytänyt. Ehkä vaalea pitkätukkainen, kaksoisleukainen lihavus lyllertämässä pitkin rantoja on jo itsessään tarpeeksi koominen näky ihmisille täällä. Ihmiset ovat täällä nimittäin käsittämättömän laihoja, vaikka ruoka on lähes puhdasta rasvaa, eikä kasvisruokailijoita tunnisteta.

Eilen saapui ensimmäinen erä suomalaisia ystäviäni Venetsiaan, josta he jatkoivat Udineen katsomaan jalkapallo-ottelua. Mieleni teki mukaan, mutta sunnuntai on pyhäpäivä, eikä bussit Koperin ja Triesten välillä kulje. Joten haaveeksi jäi. Triestessä käymisestä on tullut nähtävästi jo perinne, sillä tälläkin viikolla teimme pikaisen visiitin sinne. Mutta mikäpä siinä avoautolla Italiaan, vain 15 minuutissa. Opiskelutkin olen aloittanut, viheliäinen professori haluaa minun kirjoittavan 24 sivun artikkelin, josta saan kokonaista 5 opintopistettä. Kiventakana ovat, pirulaiset. Muutoin hän oli erittäin mukava, kiinnostunut suomalaisesta hyvinvointivaltioyhteiskunnasta ja toivoi Sloveniankin suuntaavan siihen suuntaan. Sanoin hänen pettymyksekseen, että ikävä kyllä Suomessakin hyvinvointivaltiota puretaan varsin innokkaasti ja ahkerasti, uusliberalismin vallatessa yhä enemmän sarkaa. Hän oli erittäin kiinnostunut myös mustalaisista, jotka täällä asuvat täysin eristettyinä, tietenkin työttöminä kurjissa hökkeleissään, omilla alueillaan maaseudulla, ilman vettä ja sähköä. Omituisinta on, etteivät he osaa edes sloveniaa, vaan puhuvat jotakin omaa kieltä keskenään. Tietenkin he suhtautuvat valtaväestöön vihamielisesti ja omaavat puukon. Tietenkin myös valtaväestö suhtautuu heihin hyvin vihamielisesti, eikä halua heitä luokseen. Slovenian sosiaaliturva on kuulemma varsin kattava ja rahan määrä suhteutetaan perheen lapsien määrään, siksi mustalaisperheillä on usein kuulemma jopa kymmenen lasta. Joten hekin sikiävät kuin kuumaverisen tangolaulajan verestä. Millainenkohan olisi täysin mustalaisvaltainen valtio? Nimittäin sellainen voisi olla ihan varteenotettavakin vaihtoehto, niin köyhästi he monessa maassa elävät, eivätkä sopeudu valtaväestöön vahvan oman kulttuurinsa takia. Sellaisessa valtiossa tarvitsisi tosin olla iso työvoimatoimisto.

Mielenkiintoisena anekdoottina mainittakoon, että tänne tullessani kuvittelin olevani jo varsin vanha opiskelija, kuten kirjoitin. Täällä paikalliset opiskelijat ihmettelevät ja kyselevät olenko jonkinlainen nero, kun olen tähän ikään mennessä maisteriopinnot jo suorittanut. Käsittämätöntä, mutta luulen heidän kuvansa nopeasti muuttuvan kun avaan suuni. Muutoinkin maisteriksi valmistuminen erasmuslaisten kesken tuntuu olevan varsin harvinainen asia, Suomessa kun maisterikin alkaa olla jo varsin mitätön juttu, eikä minkäänlainen tae työmarkkinoille pääsemisestä. Joka tapauksessa tänään saapuvat siis suomalaiset soheltamaan Slovenian suopeaan sopeen. Tarkoitus olisi ilmeisesti piipahtaa myös Kroatian kauniilla rannikolla, jota on useita satoja, ehkä jopa yli 500 kilometriä. Siksi absurdilta tuntuukin heidän vaatimuksensa viedä pala, vain 47 kilometrin rantakaistaleen omaavalta Slovenialta. Niin ja, jotta asiat vielä enemmän hyppisivät asiasta toiseen mainita täytyy, että unohtaa meinasin kokonaan otsikon nimen ja mistä se tulee. Jonkinlainen kymmensenttinen torakan, tuhatjalkaisen ja hämähäkin välimaastoon kuuluva iljetys vipelsi keittiön kaakeleiden välistä tutkimaan tuntosarvineen maailmaa siihen asti, kunnes rusensin sen jakkaralla. Hyi helvetti, kuinka vihaankaan ötököitä ja jos niitä tänne alkaa enemmän ilmestymään, menen lähimpään lemmikkieläinkauppaan ja ostan gekon. Ötököiden inhoaminen on pitänyt minut toistaiseksi kaukana tropiikista. Varsinkin tuollaiset kissankokoiset nilviäiset. Että Latelle vaan terveisiä sinne ötököiden ihmeelliseen maailmaan.

Päiväni tiimalasissa

Aikaa vierii, päivät kuluvat ja kuluttavat, toki myös antavat. Jotenkin ne silti lipuvat paljon nopeammin kuin Suomen tietenkin enemmän ennustettavassa elämässä. Täällä kun vielä kaikki on opettelua ja ihmettelyä; uutta ja ihmeellistä. On vierähtänyt tovi jo siitäkin, kun viimeksi tänne jotakin rustasin, ehkä on siis aika tehdä jonkinlainen logimerkintä, vaikka viheliäinen internettimme jälleen teki tenän. Tällä kertaa tosissaan, eikä se suostu päästämään syövereihinsä ennen kuin koko verkko on resetoitu. Se tulee tapahtumaan vasta aamulla, kellon ollessa nyt jo puolenyön tuntumilla, ennen kuin vuokraisäntäni, entinen hippi ja 70 -luvun progressiivisen musiikin ystävä – nykyään tosin jo vanhentunut atk – nörtti, korjaa tilanteen. Näin se yhteiskunta muokkaa näköisekseen. No, ei heille välttämäti huonostikaan ole käynyt, kerran heidän asunnossaan käyneenä sanoisin.

Venetsian jälkeen tuli koperilainen elokuvateatterikin testattua. Varsin miellyttävä kokemus, viileä ja ei täyteen ahdettu. Tässä kanassa (Slovenia on kanan muotoinen ja he kutsuvat maataan kanaksi) ei onneksi ole dubbauskulttuurikaan vallannut sijaa tekstityksiltä, joten elokuvan seuraaminen oli mahdollista. Tiistaina sitten tutustuin paikalliseen discohelvettikulttuuriin. Siellä oli suurehkot erasmus -karkelot, jolloin klubi täyttyi pääosin muualta tulleista vaihtareista. Vaihtarit, jotka tänne ovat suunnanneet ovat jostakin syystä suurelta osin ekonominalkuja tai sitten he lukevat turismia. Kauppatieteilijäthän ovat tunnetusti, no, oma ihmisrotunsa – mutta on heidän joukossaan mukaviakin tapauksia. Näissä Itä-Euroopan maissa (vaikka itseasiassa slovenialaiset sanovat asuvansa Euroopan keskipisteessä) hirvittävä jumputus on yhä jumalattomassa suosiossa. Tämän kaiken huomaa Euroviisuista, joista jokaisessa entisen itäblokin maiden ”musiikkiesityksessä” kaunis nainen heiluttaa persettään musiikin tullessa taustalla playbackina. Ehkä oheen on jokin varsin yksinkertainen koreografia hiottu, jottei mielenkiinto häviäisi. No, ehkä karmaiseva yleistys, johon syyllistyn, mutta menköön. Muutama slovenialaisista kämppiksistäni tosin kertoi olevansa valtavia Nightwish -faneja, samoin myös lordi on yhä kova tekijä, ainakin joissakin piireissä. Täällä euroviisuilla on eri merkityksensä, vaikka kyllä Suomikin taisi vajota omaan joukkopsykoosiinsa lordin voittaessa karkelot. Yksi kämppiksistäni soittaa myös jossakin bändissä, jolla on ilmeisesti keikka keskiviikkona tässä läheisessä merenrantakaupungissa. Sinne olisi tarkoitus suunnata, jonkinlainen keikkailta on tiedossa, paikalla pitäisi olla neljä tai viisi slovenialaista bändiä. Mielenkiinnolla odotan!

Nyt kun taas pääsin vauhtiin kertoen kämppiksistäni, on mainittava, että eräs nuori slovenialainen kämppikseni on uskomaton mäkihyppytietäjä. Mäkihyppy on täällä, jos mahdollista, ilmeisesti vieläkin suurempi laji kuin Suomessa. Tämä kämppikseni tietää kaiken idolistaan Matti Nykäsestä, nähnyt tietenkin useaan kertaan Matti -elokuvan, kirjoittanut wikipediaan pitkät faktat Jyväskylän raikulipojasta ja muistaa luonnollisesti kaikenlaiset käsittämättömät vuosiluvut ulkoa. Tietenkin oli pakko kysyä häneltä, onko hän käynyt juttelemassa perversiostaan kenenkään ammattiauttajan puheilla - ei ollut. No, hänelle harrastus suotakoon. Suomella on muutoinkin täällä varsin hyvä maine, vaikka tosin ensimmäisenä päivänä kun talooni saavuin, jouduin keskustelemaan Patriakohusta varsin pitkään. Mitään järkeväähän siihen en osannut sanoa, mutta ilmeisesti heitä oli varsin pahasti viilattu linssiin. Vaikka kolikon parempana puolena asiasta oli paljastunut se, ettei epäsuosittu ja korruptoitunut oikeistolaispääministeri tullut valituksi enää uudelleen virkaansa.

Muutoinkin nuoret ihmiset ovat varsin avoimia, etenkin kapakoissa tietenkin ja hyvin innokkaita kertomaan historiastaan. Aina korostetaan Slovenian erilaisuutta Balkanian niemimaassa, jopa kieltäen oma balkanilaisuus, muistuttaen heidän polveutuvan enemmän Itävalta-Unkarista, kuin turkkilaisista valloittajakansoista. Voinkin sanoa, että osa ihmisistä täällä on yhtä vaaleaa ja samannäköistä kuin kotopuolessakin. Koko Jugoslavia on ollut varsinainen vyyhti, jonka olemassaolon mahdollisuus näin jälkikäteen tuntuu ulkopuoliselta uskomattomalta. Eri etniset ja uskonnolliset ryhmät ovat asuneet samassa maassa, mutta varsin erillään toisistaan kielellisesti, fyysisesti, ideologisesti, uskonnollisesti...jne. Silti kaikki kertovat sen olleen hieno idea, jota johti päämääräisesti Tito. Hänen arvostuksensa on yhä hyvin korkea, ainakin Sloveniassa, Titon synnyttyä nykyisellä slovenian aluella. Mutta esimerkiksi slovenialaiset kämppikseni eivät koskaan ole käyneet muualla kuin Kroatiassa, kun puhutaan entisen Jugoslavian maista. Eikä ilmeisesti vieläkään niin suurta hinkua ole, saattaisi heille kuulemma vieläkin olla aavistuksen vihamielistä mennä esimerkiksi Belgradiin, Serbian sydämen sykkiessä Venäjälle ja mafian hallitessa maata. Venäjä on kirosana myös täällä niin kuin kaikissa entisissä sosialistisissa maissa. Ja edelliseen sanaan tarttuen myös sosialismi. Sitä kaikki syyttävät kurjuuden tuojana, niin unkarilainen kämppikseni, muut Itä-Euroopan kasvatit kuin paikallisetkin. Tosin, eivät hekumoi kapitalistisen ajattelun peräänkään, vaan ehkäpä kolmas tie vie heidät kotiin. Toisaalta he hehkuttavat, etteivät koskaan olleet varsinaisesti sosialistinen maa, sillä Jugoslavian Kekkonen - Tito - piti heidät erillään Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Unkarilainen kämppikseni kertoi, että Balkania erottui niin vahvasti muusta rautaesiripun itäisestä puolesta, että Unkari rakensi jopa linnoituksia keskinäiselle rajalleen. Huonekaveristani puheenollen, hänellä on mielenkiintoinen rytmi, hän menee nukkumaan aamulla 7-8 aikaan ja herää sitten illalla samoihin aikoihin valmiina hyökkäämään tietokoneensa kimppuun.

Myös Triestessä (slovenialaisittain Trst) kävimme ja huomenna on tiedossa uusi matka Italian rajan tuolle puolen. Sekin on varsin ongelmallinen kaupunki, slovenialaisin silmin katsottuna. Se on ”alunperin” ilmeisesti kuulunut Jugoslaviaan, eivätkä slovenialaisten ja italialaisten välit ole järin hyvät. Paikalliset historioitsijat väittävät yhä, että kaupungin tulisi kuulua Sloveniaan. Paikallisia ystäviä, tutoreita, ei juuri kiinnostanut että kävimme siellä, ohittivat kaiken vain olankohautuksella. Koperin kaupungista on vain 10 km Triesteen, joten rajakaupungeista puhutaan. Mielenkiintoisena anekdoottina kuulin, että joka kolmannella siellä asuvalla on jokin keuhkosairaus, sillä teollisuus ja jätteenpolttolaitokset syytävät taivaalle valtavat määrät saasteita ja muita epäpuhtauksia. Voi tietenkin olla myös slovenialaista propagandaa, kuka tietää. Joka tapauksessa kaunis kaupunki, jossa ilmapiiri on italialaisen erilainen, vaikka Koper on myös erittäin välimerellinen, mutta eri tavoin. Tänään piipahdimme Piranissa, jonka kauneus sävähdytti venetsialaisine rakennuksineen. Se oli pieni, mutta erittäin kaunis käyntikortti Slovenian monimuotoisuudesta ja erilaisuudesta.

Anekdoottina vielä mainittakoon, että launtaina Trstin (Triesten) reissun jälkeen tutustuimme myös paikallisiin poliiseihin, sillä eräiden ruotsalaisten järjestämät kekkerit keskeytettiin koppalakkien toimesta. Onneksi vakavammilta pamputuksilta vältyttiin. Ilmeisesti olivat varsin leppoisia lainvalvojia ja ennenkaikkea ihmisiä, jopa poliiseiksi. Ylihuomenna ja torstaina tapaan muutaman professorin, joista toinen kirjoitti jotakin epämääräistä hänen kirjastaan, johon hän mielellään ottaisi skandinaavista tietoa kulttuurisen pääoman vaikutuksesta opintoihin ja ihmisten opinpolkuun. Toivottavasti hän ei tarkoittanut minua, olen nimittäin lomalla, vaikka jotakin pientä on suoritettavakin. Torstaina lähdemme Itävaltaan laskettelemaan ja takaisin olisi tulemista sunnuntaina. On hieno päästä taas Alppien vaippaan lipumaan. Niin, jostakin syystä vanhemmat miehet tuijottavat minua täällä hieman paheksuvasti, jotkut pudistelevat päätään ja eräältä hieman alkoholisoituneen näköiseltä lähes rantojen mieheltä sain lentosuudelmankin. Ehkä edustan heille jotakin erilaista maailmaa.