Final Round

Juna kulki taas. Matka on tullut päätökseen, kun lentokoneen siipien havina kuljetti matkalaiset takaisin Kylmään Pohjolaan. Välissä on jo ruisrockitkin ehditty juhlia, samoin olen onnistunut saamaan itselleni jo tyypillisen Skandinaavisen räkätaudinkin. No, parempi sekin kuin meksikolaista alkuperää oleva, vaikka tiedä mitä tämä on, hyvin vahvalta nimittäin vaikuttaa. Joka tapauksessa eräänlaisessa shokkivaiheessa sitä huomaa itsensä olevan, oudolta tuntuu taas suomalaisten silmiinkatsomattomuus, suuret reviirit liikennevaloissa ja muu tunteiden piilossa pitäminen. Kaikki ottaa aikansa, kuten myös taas palaaminen suomalaiseen elämäntapaan. Tai sitten on vain taas karattava pian pois.

Matka takaisin sujui mainiosti. Junassa ihmisen mieli rentoutuu ja pysähtyy, kiskojen rauhaisa kolke saa mielen matkaamaan pilvien rauhaisiin kerroksiin ja samalla kaunis maisema vaihtuu itsekseen. Ihminen voi rentoutua, koska kulkee jatkuvasti eteenpäin, vaikka ei itse teekään mitään ja näin pysähtyneestä olotilasta voi nauttia hyvällä omallatunnolla. Mutta junamatkaa ennen slovenialaiset ystäväni olivat järjestäneet mahtavat jäähyväiskekkerit. Jäähyväinen on ikävä sana, liian lopullinen. Aionhan minä käydä Sloveniassa mahdollisimman pian kuitenkin! Ja osa heistä lupasi tulla tutustumaan Suomeen! Joka tapauksessa siitä illasta oli otettava kaikki irti, vaikka Laurin kanssa tiesimme hyvin, että seuraavana päivänä olisi lähdettävä jo iltapäivästä junalla kohti Ljubljanaa. Onneksi nämä kaksi muuttujaa eivät sulkeneet toisiaan pois, vaikka ilta oli suurenmoinen, kuten joskus saattaa ”liian” mukavan illan jälkeen käydä. Paikalliselta ystävältäni, Dominikilta, saimme myös matkaan hänen vanhempiensa viinitilalta tuotettua punaista viiniä. Se on matkamiehelle luonnollisesti eräänlainen matkanviihdyke.

Itä-Euroopassa matkanneet tietävät, kuinka junavaunut sisältävät usein erilliset kopit, joihin mahtuu kuusi tai jopa kahdeksan ihmistä istumaan. Käytävät ovat koppien ulkopuolella. Tästä on hyötyä ja haittaa, mutta hyvin hyödyllisiä ne ovat silloin, jos juna ei ole kovin täynnä ja matkamies on väsynyt ja haluaa oikaista vartalonsa pieneen matkaan höyhensaarille. Myös omia haittapuolia niissä on, mutta siitä hieman myöhemmin. Nyt koppiimme seuraksi halusi hollantilainen nuorimies, joka oli lyhyellä matkalla tutustumassa Slovenian rannikkoseutuun, pieneltä lomaltaan itävaltalaisesta työpaikastaan. Hän paljastui mukavaksi miekkoseksi, joka tutustui kanssamme Ljubljanaan ja myöhemmin illalla Metelkova Mestoonkin, josta olen jo edellä kirjoittanutkin. Laten ja minun hostellimme sijaitsi entisessä vankilassa, juuri kyseisellä Metelkovan alueella. Se on hyvin suosittu paikka, juuri eksoottisuutensa ansiosta, jossa muun muassa Suomenkin hyvin Patria-kohun myötä tuntema Slovenian entinen pääministeri Janez Jansa istui kahdeksankymmentäluvulla luultavasti varsin poliittisista syistä.

Seuraavana päivänä varsin risaisesten yöunien jälkeen matkamme jatkui kohti Budapestiä. Matka-aika oli vaivaiset kymmenen tuntia, mutta jälleen junien miellyttävät kopit osoittautuivat antoisiksi unien lähettiläisiksi. Junassa on tunnelmaa, vaikka tunnelmaa hieman söi se, ettei siellä tarjoiltu syötävää laisinkaan. Oli turvauduttava unkarilaisen kämppikseni antamiin läksiäislahjoihin; kahteen unkarilaiseen suklaalevyyn ja matkalle varattuun puoleen litraan vettä. Perillä onneksi vastassa ollut toinen unkarilainen ystäväni ymmärsi ahdinkomme ja vei meidät heti syömään, ennen kuin suuntasimme osoitetta vaihtaneeseen hostelliimme. Se olikin ainoa paikka, jonne olimme varanneet huoneen ainoastaan kahdelle. Mutta heidän remontoidessa itse hostellien huoneistoja, meille osoitettiin varsin miellyttävä, vanha budapestiläinen kaksio. Ei lainkaan hassumpi, kaiken lisäksi hyvin halpa sellainen josta pidimme paljon. Tosin matkakumppanini väitti hänen patjansa hieman haisseen virtsalle, mutta ilmeisesti sekään ei haitannut yöpymistä laajalti, kuorsaamiseni lisäksi.

Kaikki ne monet ihmiset, jotka ovat käyneet Budapestissä, luullakseni yhtyvät näkemykseen, että Budapest on kaunis kaupunki. Hieman sen vilkas liikenne häiritsee kauniita rakennuksia nokipölyllään ja kiireydellään, mutta muutoin mieleen jäi ihmisiä kuvaavana ystävällisyys ja rakennuksia kuvaavana kauneus. Toki suuren kaupungin ongelmia ei voi olla huomaamatta, kodittomia siellä sun täällä, taskuvarkaita ja ravintoloiden ylilaskutuksia. Mutta globaalissa maailmassa on globaalit ongelmat ja luokkaerot kasvavat. On aina hyvä saada paikallinen opastamaan oudossa ympäristössä ja ystäväni avulla tutustuimme miellyttäviin kuppiloihin, joihin emme varmasti olisi muutoin omin avuin eksyneetkään. Seuraavana päivänä hänen oli tosin lähdettävä jo aikaisin kotiinsa, mutta oikeastaan se ei tekemisiämme juuri haitannut. Enemmänkin jo Koperista asti meitä seurannut sade tuntui pitävän meitä pilkkanaan. - Why does it always rain on me? - lauloi Traviskin aikoinaan. Kokonaisen päivän tutustuimme kauniiseen, mutta sateiseen ja tulvivan Tonavan jakamaan Budapestiin, ennen kuin lähdimme aamulla aikaisin kohti Bratislavaa.

Bratislavaan lähtevään junaan pääsy ei juurikaan tuottanut vaikeuksia, olimme etukäteen ottanut selvää mistä asemalta kyseinen juna lähtisi ja milloin. Matkalla Bratislavaan huomasimme ylläykseksemme junan täyttyvän hitaasti, mutta varmasti. Se oli matkalla kohti Berliiniä ja Slovakian pääkaupungin pysähdys tuntui olevan vain pieni huutolaisasema matkalla kohti Germaanisuuden kehtoa. Jostakin syystä näissäkään junissa ei liioin kuuluteta, mikä on seuraava pysähdyspaikka ja junat usein hieman myöhästelevät. Annettu aikataulun mukainen aika on enemmänkin tavoite ja toive, johon harvoin ehditään. Usein isoissa kaupungeissa on myös useita rautatieasemia, jolloin on hankala tietää, mikä niistä on ”se oikea”. No, joka tapauksessa tajusimme junan pysähdyttyä olevamme oikealla asemalle, silloin kun kauempaa viisaat kanssamatkustajat olivat jo hyppäämässä junasta ulos. Ennen kuin saimme reppumme ja rinkkamme selkään ja rintaan oli ihmisiä jo rynnimässä vastaan, etsien epätoivoisesti itselleen sijaa, johon istahtaa. Tässä tietenkin on pieni ongelma, josta edellä kerroin, tällaisten koppijunien kohdalla, käytävää pitkin ei kaksi ihmistä mahdu kulkemaan. Kohteliaasti ihmisiä väistellessäni matkalla ulos aloin pikkuhiljaa tajuta, ettei tästä ihmismassasta mennä läpi muutoin kuin saksalaisella etuilutaktiikalla ja röyhkeydellä. Epätoivon tajutessani, aloin kovaan ääneen huutaa: - OUT! samalla kun näytin itseäni ja minne pitäisi päästä. Osa yritti epätoivoisesti väistää, mutta häpeäkseni on myönnettävä, että lähestulkoon muutaman mummon läpi oli rynnittävä ulospääsyä etsiessäni. Samalla siinä sain kiukkuisen saarnan slovakiaksi, jonkun vanhan naishenkilön siipalta, viiksekkäältä harmaapäältä. Ulospäästessä tajusin, ettei Late ollut päässyt ulos, vaan seisoin yksin asemalaiturilla. Kuulin laiturivahtien puhaltavan pilliin, jotta juna voisi jatkaa matkaansa ja samassa päätin vielä hypätä takaisin junaan, jos näkisin Laten jossakin lähettyvillä. Käytävällä näkyi vain suuri tungos, mutta ei Lauri-poikaa. Juuri kun junan ovet olivat menossa automaattisesti kiinni otin ovenkarmista kiinni ja revin sen auki ja hyppäsin nopeasti takaisin laiturille. Juna jatkoi matkaansa – Lauri mukanaan – jonka ikkunasta hän katsoi, kun minä yritin soittaa hänen kännykkäänsä. Voin vain kuvitella sitä mielialaa, kun konduktööri oli huutanut seuraavan aseman olevan Berliini. Onni onnettomuudessa hän oli saanut selvitettyä asian konnarin kanssa, ja kertoi tietenkin uutta lippua vastaan jäävänsä pois seuraavalla maitolaiturilla, josta ostaisi taas uuden lipun takaisin Bratislavaan. Siinä menisi kuitenkin useampi tunti ja minä lähdin jo edeltä hostellille, kunnes tulisin taas uudelleen häntä vastaan.

Bratislava tervehti meitä kauneudellaan, halpuudellaan ja tietenkin sateella. Kaikin puolin miellyttävä paikka, jossa viivyimme aivan liian lyhyen ajan, aivan kuten teimme Budapestissäkin. Oikeastaan jokaisessa kaupungissa olimme liian lyhyen aikaa, mutta minkäs teet, aikataulumme oli rajattu pakon sanelemista syistä. Bratislava on vanha Itävalta-Unkarin aikainen kaupunki, jota unkarilaiset pitävät vieläkin ”omanaan”. Slovakiassa on suuri unkarilaisten vähemmistö, joita kohdellaan Slovakiassa hyvin ylimalkaisesti, eikä heidän asemaansa maassa ole tunnustettu. Tämä on vain yksi poliittinen seikka, joka hiertää Slovakian ja Unkarin suhteita, ja kuuleman mukaan jos tavalliselta kadunmieheltä Unkarissa kysyy, mitä mieltä hän on slovakialaisista, vastaukseksi tulee että hän vihaa heitä. Luultavasti tämä ystävyyssuhde on molemminpuoleista, sillä slovakialaisten mielestä Unkarista pitäisi tehdä meri. Unkari on ainoa valtio, jota ympäröivät unkarilaiset – sanovat he. Bratislavassa tapahtui myös outoja sattumuksia. Yhteen ravintolaan mennessä kaapin kokoinen ovimikko sanoi, että sisäänpääsy on naisilta kaksi euroa, miehiltä viisi euroa ja ulkomaalaisilta kymmenen euroa, samalla kun päälle päätteksi tunki ison ruhonsa nenän eteen kysymällä: - Oliko tässä jotakin ongelmaa? Itsesuojeluvaistot pakottivat uikuttamaan vain ei. No, yhden oluen hinnaksi tuli aikamoinen. Aamulla odotti myös mukava yllätys, kun heräsin purkka tukassa. Purkka suussa en mennyt nukkumaan, joten vaihtoehdoiksi jäi, että joko jossakin päin lakanaa oli jo valmiiksi sellainen tai sitten joku on huvikseen tai kyllästyttyään kuorsaukseeni tullut ja iskenyt purkan takaraivooni. Joka tapauksessa varsin kiukkuisena sattuneesta syystä heräsin ja vieläkin on mahdollista löytää paloja siitä hiuspehkostani.

Seuraavana aamupäivänä suuntasimme Wieniin. Nämä kaksi kaupunkia ovat maailman lähekkäimmin sijaitsevat pääkaupungit. Junamatka kesti vain vajaan tunnin. Ja kuten arvata saattaa, saderintamallekaan tuo aika ei ole aika eikä mikään. Ja sitä vettä tuli ja tuli. Keski-Euroopassa oli pahat tulvat, erityisesti Slovakian ja Tsekin maaseudut näyttivät pahasti kärsineiltä. Ikäväksemme huomasimme varanneemme Wienistä varsinaisen nuorisohostellin, jossa juuri 18 - vuotta täyttäneet juhlivat omaa ”aikuisuuttaan”. Osuvasti Lauri sanoikin, että tuntui kuin olisimme saapuneet Nummen nuorisotalolle. Me tosin olemme enemmänkin nuoriso-ohjaajan iässä. Wienin hintataso on luonnollisestikin eri luokkaa ja se on varsin fiini kaupunki. Kaunis ja mahtipontinen, jossa uskoisin keski-ikäisen kulttuurimatkailijan löytävän lukemattomasti mielenkiinnonkohteita. Me kiersimme kaupunkia sateesta huolimatta ympäriinsä, ennen kuin palasimme ajoissa hostellille. Aamulla ajoissa lähtisi juna Krakovaan. Onneksemme huomasimme hostellille saapuessa, että meidän dormiin oli laitettu kaikki muutkin ”nuoriso-ohjaajan iässä olevat”. Nukkuminen olisi siis mahdollista.

Matka Krakovaan maksoi lentolipullisen verran, olimmehan ohittaneet vanhan rautaesiripun rajan saapuessamme Itävaltaan. Toki matka kulki läpi Tsekin maan ja junassa oli jälleen mukava lipua tsekkiläisten rakentamien raiteiden rauhaisaan kolkkeeseen. Junaa oli vaihdettava tosin Puolan puolella hyvin synkkämielisen näköisessä kaupungissa, Katowicessa. Sen rautatieasema oli musta, nokinen ja öljyinen, eikä sen ilmoitustaulusta saanut mitään selvää. Tuskin paikallisetkaan, sillä niin suuri jono oli informaatiopisteessä, jonne olimme pakotettuja menemään, kysyäksemme raidetta, mistä jatkoyhteytemme tulisi viidentoista minuutin kuluessa lähteä. Myös muut ulkomaalaiset matkailijat tuntuivat olevan yhtä häkellyksissä taulujen sekavuudesta, kuten eräs meksikolainen muusikko, jota erotessamme ensimmäisen kerran tuttavallisesti selkään läimäytin. Luultavasti hänen vastatervehdyksensä oli tämä häneltä saatu alkava sikainfluenssa. No toivottavasti ei kuitenkaan. Mutta Krakovaan päästiin ja se on yksi suosikeistani. Me molemmat siellä olimme jo käyneet, joten meidän ei tarvinnut tuhlata aikaa sen uuteen tutustumiseen, vaan osasimme suunnilleen etsiä paikat minne mennä. Dormimme oli vuorattu aasialaisilla; ainakin kahdella kiinalaisella ja kahdella muulla aasialaisella, luultavasti taiwanilaisella, jotka eivät poliittisista syistä voineet puhua keskenään kuin englantia kiinalaisten kanssa. No, tämä on tietenkin ehkä liiankin rankkaa stereotypiahuumoria, mutta erittäin miellyttävää seuraa he olivat, tunnetusti aasialaiseen kohteliaisuuteen ei kuulu purkkien liimaaminen toisten tukkiin, joten pystyin menemään varsin huoletta nukkumaan.

Seuraavana päivänä matkasimme Puolan toisesta päästä toiseen, kohti Gdanskin kaupunkia, viimeiseen etappiimme. Brittiläisiin matkustajiin olimme törmänneet jokaisessa kaupungissa, jossa olimme käyneet. Yleensä he ovat ärsyttävän äänekkäitä kukkopoikia, jotka tuovat olemassaoloaan hyvin selvästi esille. Vaikka sitten hieman kähyämällä, jos ei muuten sanoma heidän olemassaolostaan ei mene perille. Krakovassa olimme kuulleet, että Gdanskin lähettyvillä järjestettäisiin suuri rock-festivaali, jonka pääesiintyjäkaarti olisi juuri Isosta-Britanniasta. Tiesimme, että brittejä tulisi siis Gdansk olemaan täynnä. Hostellimme oli joessa, pieni purtilo, jossa ennen olivat tehdastyöntekijät asuneet. Nyt siitä oli kunnostettu varsin miellyttävä hostelli. Hostellimme oli tietenkin täynnä brittejä, mutta pääosin ne, joihin tutustuimme vaikuttivat oikein mukavilta. Uhkakuvamme olivat jälleen olleet omassa päässämme. Gdanskin pääkatu on hyvin kaunis ja muutoinkin kaupunki vaikutti miellyttävältä, muutaman päivän kaupunkikohteelta. Wizz Air liikennöi kaikenl isäksi Turun ja Gdanskin välistä lentoliikennettä varsin halvoin hinnoin. Sen myös huomasi katukuvasta. Viinan turvottamia suomileijonatatuointeja erottui katukuvasta. Muutoinkin oli outoa kuulla suomenkielistä puhetta. Se tuntui ahdistavalta ja masentavalta. Seuraavana päivänä otimme muutamat oluet ja paukut lievittääksemme kotiinpaluuahdistustamme, kunnes rajumyrskyn jälkeen kone liidätti meidät takaisin Suomeen.

Täällä sitä nyt ollaan, ulkona on satanut kaksi päivää taukoamatta ja minulla on hirveä flunssa. Ruisrock meni kuin unessa. Viikko sitten palasin Suomeen ja blogi on päätöksissään. Mieli on tyhjä, mutta ehkä sopeutuminen pikkuhiljaa taas alkaa. Kunpa sitä kykenisi vain säilyttämään sen ihmisen kohtaamisen lämpöisyyden ja asioiden kiireettömyyden tällä kylmän pohjolan systeemivaltiossakin, eikä heti taipuisi siihen samaan suorittamiseen, johon monet meistä on keinotekoisesti pakotettu. Silloin voisi sanoa, ettei oppiminen jäänyt hetkelliseksi, vaan se muuttui elämänasenteeksi. Alunperin blogini tarkoitus oli olla informaatiokanava kaikille ystäville, perheelle, sukulaisille ja muille kylänmiehille, ettei tarvitsisi jokaiselle erikseen vastata mitä on tapahtunut, olenko hengissä ja onko lämpimät sukat jalassa. En tiedä lukiko sitä kukaan ja toimiko se käyttötarkoitustaan varten? Mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään, sillä huomasin kuinka matkapäiväkirjan pitäminen auttaa ihmistä pitämään ajatuksensa kasassa muuttuvassa ympäristössä, muuttuvien tapahtumien keskellä. Oikeastaan ei olisi kai hassumpaa ihmiselle yleisestikään pitää ajatuksenkokoajaa päiväkirjan muodossa ”normaalista elämästä”, usein kun ihminen ei muista edes mitä hänelle tapahtui edellisen viikon tiistaina. Päivät muuttuvat muutoin rutinoituneeksi toistoksi ja elämättömäksi elämäksi kohti kuolonkelloja. Joka tapauksessa, mukavaa kesää teille kaikille ja toivottavasti nähdään pian!